Kurkkukipu on vaivannut ja toissa -aamuna kun heräsin, ei ääntä tullut ollenkaan. Kurkku on ollut myös epätavallisen kipeä. Apteekin särkylääke ei auttanut, mutta eilen Annelta löytyi sellainen tujaus, että meni melkein jalat alta. Yölläkin on ollut vaikea nukkua.
Shoppailut sujuivat Annen kanssa oikein hyvin siitä huolimatta. Jätettiin miehet krikettiottelun pariin ja kierrettiin alemyynneissä koko päivä. Jotain kivaa löytyikin, mutta pääosin oli kiva katsella, sillä kaupat ovat täällä suuria ja tavaratkin jonkin verran erilaisia.
Toissailtana käytiin siellä viinitarhoilla ja suurilla puutarhoilla, jossa oli valo/ musiikkispektaali. Se, jonne ei ennen joulua päästy sateen takia sisään. Se oli hieno illan pitennyttyä.
Eilikseksi Ari oli varannut meille delfiiniristeilyn, sillä delfiinit on kokonaan näkemättä. Ajettiin nelson bayhin kaksistaan, syötiin rantakadulla olevassa kivassa ravintolassa ja sitten mentiin suurella paatilla vajaa parin tunnin risteily. Näkyihän niitä delfiinejä, mutta ei kauhean montaa.
Nyt matkamme jatkuu tänään koko porukan voimin sinisille vuorille, sieltä Sydeyhin, jossa vastaanotamme uutta vuotta koko porukalla. Ja sitten sunnuntaina alkaa kotimatkamme Singaporen kautta...
Hyvää uutta vuotta kaikki rakkaat!
torstai 29. joulukuuta 2011
tiistai 27. joulukuuta 2011
Varoitus ;)
Tämä blogi sisältää todella paljon kirjoitusvirheitä. Soo, soo ope! Mutta ope on lomalla!
Joudun kirjoittamaan tekstit ensin tekstuurilla ja koska netti on hidas ja saattaa pätkiä, tekstien korjaaminen paikallaan on vaivalloista. Mutta asia tulee ymmärretyksi- toivottavasti!
Joudun kirjoittamaan tekstit ensin tekstuurilla ja koska netti on hidas ja saattaa pätkiä, tekstien korjaaminen paikallaan on vaivalloista. Mutta asia tulee ymmärretyksi- toivottavasti!
maanantai 26. joulukuuta 2011
Australialaista unelmaa
Meidät oli kutsuttu joulupäivää viettämään Brucen siskon perheen luokse. He olivat Danielin synttäreillä ja saimme kutsun silloin. Olin kuulut heidän talostaan, mutta se yllätti silti. Tuli mieleen TV ohjelmat erikoisista luksuslinnoista.Aamulla Anne sanoi, että ei kannata syödä aamiaista sillä kyläpaikassa pöytä notkuu herkkuja ja tarjoilua on koko päivän. Joimme vaan Brucen valmistamaa pirtelöä ja sitten oli lahjojena avaamisen aika.
Ymmärsin, miksi niitä ei oltu jaettu eilen, sillä se oli hyvin pitkä seremonia. Jokainen lahja avattiin erikseen ja lahjan saaja kävi kiittämässä lahjan antajaa halauksin ja poskisuudelmin ja valokuvia otettiin myös. Se oli niin hauskaa. Lahjoja ei ollut paljon, mutta ne olivat kivoja.Me oltiin tuotu Suomesta Pentikin kaunis lautanen, mummilta tuli Pentikiä ja meidän päälahja talon väelle oli suurensuuri pyykkiteline. Oltiin taiteiltu heidän sata vuotta vanhan pyykkitelineen kanssa koko viikko ja se oli vähän väliä lysähtänyt kasaan. Keksittiin, että ostetaan heille uusi. Koristeltiin se joulunauhoilla ja ripustettiin siihen joulukarkkeja pyykkipojilla kiinni. Jouluvalot jäi laittamatta. Se olikin tosi mieleinen. Daniel oli ostanut minulle Balilta kauniin huivin ja kaulakorun - ihan oiken väriset vielä ja Annelta sain mustan baljettitopin. Ari on koko matkan reppaillut shortseillaan, kuinka hyvät ne on ja kuinka hyvin ne vieläkin palvelee. Hän taisi mainita, ettei ole varma oliko mummi ostanut ne aikoinaan. Siinä vaiheessa mulla rupesi hälytyskellot soimaan ja heti ensi tilassa kun oli mahdollista ostin uudet saman malliset ja kääräisin ne lahjapakettiin. Ne sopivatkin täydellisesti ja tulivat heti käyttöön, sillä vanhat todella joutavat kesäremppahommiin
Sitten lähdettiin kyläpaikkaan. Taloa ei voi sanoin kuvata. Ensinnäkin se oli SUURI ja se oli todella kauniilla paikalla. Talo oli hyvin moderni ja suunniteltu siten, että takana oleva puistokaistale ja järvi näkyvät sisään kaikkialle- eteisestä alkaen. Lasia oli siis käytetty todella paljon. Talo on suunniteltu isovanhemmille, joilla on kolme aikuista poikaa ja viisi lastenlasta. Kaikilla perheillä on talon sisällä ikäänkuin omat residenssit - makuuhuone kylppäreineen, Oleskelutilaa on valtavasti, yhdelle perheelle on kokonaan oma asuntokokonaisuus ja lisäksi talossa on oma pieni elokuvateatteri, tietysti suuri uima-allas ja poreallas.
Kaikki oli lasia, marmoria ja terästä. Tyylikästä ja minimalistista. Kyllä siellä kelpaa lasten vierailla lapsineen. Isovanhemmat ovat täysin omistautuneita lastenlapsille ja kaikesta näki, että pienokaiset olivat keskipisteenä.
Ihmiset olivat hyvin sydämellisiä ja ystävällisiä ja Anne kertoi, että ennen heillä oli ihan tavalliset olot, mutta kun heidän hoitamansa hoiva-alan yritys alkoi pyöriä todella hyvin, he ovat sijoittaneet osan rahoista tähän taloon. No parasta oli minusta tietenkin valtavan suuri järven selkä, joka avautui talon takana koko maiseman leveydeltä. Sanoin Margaretille, talon emännälle, että te olette varmaan todella onnellisia, kun saatte asua tällaisessa maisemassa ja hän myönsi sen.
Pöytään oli katettu jälleen hyvä lajitelma kansainvälisiä herkkuja ja suoraan sanottuna jostakin syystä ruoka ei minulle maistunut. Saattaa olla, että olin vielä vähän kipeä tai sitten kaipasin jotain suolaista, mutta kaikki ruoka oli jotenkin makeaa ja chilistä ja vähän liian erikoista.
Ruuan jälkeen seurusteltiin, syötiin jälkiruokia ja Anne esitteli meille taloa. Viisi lastenlasta leikki ympäri taloa uusilla leluillaan, jotkut menivät uimaan ja me Annen kanssa vetäydyttiin leffateatteriin ja laitettiin joulufilmi pyörimään.
Yksin perheen pojista on kokonaan hyväntekeväisyystyössä köyhissä maissa. Hän jutteli Arin kanssa pitkät pätkät ja kotimatkalla Ari sai tekstarina työkutsun Bangladeshiin tai Laosiin seurakunnan Adran maanjohtajaksi;) Niin, että jos alkaa Suomen olot kyllästyttää, niin CV tä sisään vaan. ;) Minua todella puhutteli se, että nuori mies, jolla kaikki on tarjottimella,on varallisuutta ja mahdollisuus elää helpompaa elämään mukavissa oloissa, laittaa itsensä likoon ja lähtee erittäin vaikeisiin olosuhteisiin auttaakseen toisia. Tämän avustamis/ lähetystyökipinän hän oli saanut jo hyvin nuorena ja seuraa sitä.
Kaikki taisivat olla melko väsyneitä ja olo oli tosi rentoa. Kun tultiin Annen kanssa leffanteatterin puolealta ja olin nukahtanut pari kertaa leffan aikana, mukavilla tuoleilla ja sohvaryhmillä yksi jos toinenkin otti päivänokosia. Odottava äiti oli nukahtanut sivuhuoneeseen ja pappa ja aikuinen poika nukkuivat olohuoneen lepotuoleilla. Katselin maisemaa ja kaikkea silmää hivelevän kaunista ja mietin, miten erilaisiin olosuhteisiin me ihmiset synnytään. Vaikka kaikki oli ulkonaisilta puitteiltaan täydellistä, en vaihtaisi kotiani tuohon paikkaan. Tajusin siellä, että ihmisen paikka on siellä, missä on rakkaat ja missä on juuret. Ja minun juureni ovat Suomessa.
Ymmärsin, miksi niitä ei oltu jaettu eilen, sillä se oli hyvin pitkä seremonia. Jokainen lahja avattiin erikseen ja lahjan saaja kävi kiittämässä lahjan antajaa halauksin ja poskisuudelmin ja valokuvia otettiin myös. Se oli niin hauskaa. Lahjoja ei ollut paljon, mutta ne olivat kivoja.Me oltiin tuotu Suomesta Pentikin kaunis lautanen, mummilta tuli Pentikiä ja meidän päälahja talon väelle oli suurensuuri pyykkiteline. Oltiin taiteiltu heidän sata vuotta vanhan pyykkitelineen kanssa koko viikko ja se oli vähän väliä lysähtänyt kasaan. Keksittiin, että ostetaan heille uusi. Koristeltiin se joulunauhoilla ja ripustettiin siihen joulukarkkeja pyykkipojilla kiinni. Jouluvalot jäi laittamatta. Se olikin tosi mieleinen. Daniel oli ostanut minulle Balilta kauniin huivin ja kaulakorun - ihan oiken väriset vielä ja Annelta sain mustan baljettitopin. Ari on koko matkan reppaillut shortseillaan, kuinka hyvät ne on ja kuinka hyvin ne vieläkin palvelee. Hän taisi mainita, ettei ole varma oliko mummi ostanut ne aikoinaan. Siinä vaiheessa mulla rupesi hälytyskellot soimaan ja heti ensi tilassa kun oli mahdollista ostin uudet saman malliset ja kääräisin ne lahjapakettiin. Ne sopivatkin täydellisesti ja tulivat heti käyttöön, sillä vanhat todella joutavat kesäremppahommiin
Sitten lähdettiin kyläpaikkaan. Taloa ei voi sanoin kuvata. Ensinnäkin se oli SUURI ja se oli todella kauniilla paikalla. Talo oli hyvin moderni ja suunniteltu siten, että takana oleva puistokaistale ja järvi näkyvät sisään kaikkialle- eteisestä alkaen. Lasia oli siis käytetty todella paljon. Talo on suunniteltu isovanhemmille, joilla on kolme aikuista poikaa ja viisi lastenlasta. Kaikilla perheillä on talon sisällä ikäänkuin omat residenssit - makuuhuone kylppäreineen, Oleskelutilaa on valtavasti, yhdelle perheelle on kokonaan oma asuntokokonaisuus ja lisäksi talossa on oma pieni elokuvateatteri, tietysti suuri uima-allas ja poreallas.
Kaikki oli lasia, marmoria ja terästä. Tyylikästä ja minimalistista. Kyllä siellä kelpaa lasten vierailla lapsineen. Isovanhemmat ovat täysin omistautuneita lastenlapsille ja kaikesta näki, että pienokaiset olivat keskipisteenä.
Ihmiset olivat hyvin sydämellisiä ja ystävällisiä ja Anne kertoi, että ennen heillä oli ihan tavalliset olot, mutta kun heidän hoitamansa hoiva-alan yritys alkoi pyöriä todella hyvin, he ovat sijoittaneet osan rahoista tähän taloon. No parasta oli minusta tietenkin valtavan suuri järven selkä, joka avautui talon takana koko maiseman leveydeltä. Sanoin Margaretille, talon emännälle, että te olette varmaan todella onnellisia, kun saatte asua tällaisessa maisemassa ja hän myönsi sen.
Pöytään oli katettu jälleen hyvä lajitelma kansainvälisiä herkkuja ja suoraan sanottuna jostakin syystä ruoka ei minulle maistunut. Saattaa olla, että olin vielä vähän kipeä tai sitten kaipasin jotain suolaista, mutta kaikki ruoka oli jotenkin makeaa ja chilistä ja vähän liian erikoista.
Ruuan jälkeen seurusteltiin, syötiin jälkiruokia ja Anne esitteli meille taloa. Viisi lastenlasta leikki ympäri taloa uusilla leluillaan, jotkut menivät uimaan ja me Annen kanssa vetäydyttiin leffateatteriin ja laitettiin joulufilmi pyörimään.
Yksin perheen pojista on kokonaan hyväntekeväisyystyössä köyhissä maissa. Hän jutteli Arin kanssa pitkät pätkät ja kotimatkalla Ari sai tekstarina työkutsun Bangladeshiin tai Laosiin seurakunnan Adran maanjohtajaksi;) Niin, että jos alkaa Suomen olot kyllästyttää, niin CV tä sisään vaan. ;) Minua todella puhutteli se, että nuori mies, jolla kaikki on tarjottimella,on varallisuutta ja mahdollisuus elää helpompaa elämään mukavissa oloissa, laittaa itsensä likoon ja lähtee erittäin vaikeisiin olosuhteisiin auttaakseen toisia. Tämän avustamis/ lähetystyökipinän hän oli saanut jo hyvin nuorena ja seuraa sitä.
Kaikki taisivat olla melko väsyneitä ja olo oli tosi rentoa. Kun tultiin Annen kanssa leffanteatterin puolealta ja olin nukahtanut pari kertaa leffan aikana, mukavilla tuoleilla ja sohvaryhmillä yksi jos toinenkin otti päivänokosia. Odottava äiti oli nukahtanut sivuhuoneeseen ja pappa ja aikuinen poika nukkuivat olohuoneen lepotuoleilla. Katselin maisemaa ja kaikkea silmää hivelevän kaunista ja mietin, miten erilaisiin olosuhteisiin me ihmiset synnytään. Vaikka kaikki oli ulkonaisilta puitteiltaan täydellistä, en vaihtaisi kotiani tuohon paikkaan. Tajusin siellä, että ihmisen paikka on siellä, missä on rakkaat ja missä on juuret. Ja minun juureni ovat Suomessa.
Eläköön Skype!
Kyllä tämän matkan aikan Skype on ollut todella siunaus. ON pystytty olemaan yhteydessä lapsiin, olen soittanut isälle, mummin ja ukin kanssa voitiin olla yhteydessä ja jouluaattona saatiin ihana tervehdys Vääkilästä, jonne Tuukka, Taru, mummi ja ukki olivat kokoontuneet joulun viettoon Anitan ja Samin kanssa. Oli ihana nähdä heidän joulua, Nuppu tonttulakissaan, joulukuusi koristeineen, kaikki rakkaat ja he lauloivat meille enkeli taivaan- ja Ari sai kaipaamansa vihdoinkin.
Michael on ollut monta kertaa yhteydssä ja on nähty hänen jouluviettoansa USA ssa, jossa hän on nyt Atlantassa tuttavaperheen luona joululomalla opiskeluistaan.
Viime torstaina Taru soitteli huolestuneena, että ei ole vielä tullut tuloksia pilottikoulusta ja sitten totesimme yhdessä, että posti ei tainnut olla vielä tullakaan joulukiireiden takia. Hän sanoi soittavansa uudelleen, kun posti on tullut. Ihan pian skype hälyttikin ja toisessa päässä oli liikuttunut tyttö. Posti oli tuonut kirjeen, että Taru on päässyt valintakokeen viimeiseen osaan, jälleen pidemmälle kuin viimeksi ja haastattelut ovat tammikuussa. Tämä ei tarkoita, että vielä olisi lopullisesti valittu, vaan että hyvää vauhtia kuljetaan kohti päämäärää.
Ollaan voitu olla yhteydessä lasten kanssa ja se on tosi ihanaa, kun ollaan näin kauan pois ja näin kaukana.
Michael on ollut monta kertaa yhteydssä ja on nähty hänen jouluviettoansa USA ssa, jossa hän on nyt Atlantassa tuttavaperheen luona joululomalla opiskeluistaan.
Viime torstaina Taru soitteli huolestuneena, että ei ole vielä tullut tuloksia pilottikoulusta ja sitten totesimme yhdessä, että posti ei tainnut olla vielä tullakaan joulukiireiden takia. Hän sanoi soittavansa uudelleen, kun posti on tullut. Ihan pian skype hälyttikin ja toisessa päässä oli liikuttunut tyttö. Posti oli tuonut kirjeen, että Taru on päässyt valintakokeen viimeiseen osaan, jälleen pidemmälle kuin viimeksi ja haastattelut ovat tammikuussa. Tämä ei tarkoita, että vielä olisi lopullisesti valittu, vaan että hyvää vauhtia kuljetaan kohti päämäärää.
Ollaan voitu olla yhteydessä lasten kanssa ja se on tosi ihanaa, kun ollaan näin kauan pois ja näin kaukana.
Erilainen jouluaatto
Vaikka kuinka aikaisin herää tässä talossa Anne ja Brucen makuuhuoneen ovi on jo auki ja peti pedattu. Anne herää aikaisin ja lähtee lenkille ja usein pyykit ja tiskit ja kaikki systeemit on valmiina, ennen kukon laulua. Täällä myös mennään nukkumaan hyvin aikaisin- that's the point.
Aatonaattona lähdettiin Annen kanssa ostoksille ja ennen sitä mentiin pitkälle joulukävelylle järvenrannalle. Oli eka todella kuuma päivä Annen luona ja meinattiin läkätyä matkalle, kuin ei hokattu ottaa vettä mukaan. No ostettiin isot hedelmäpirtelöt ja niiden voimalla shoppailtiin. Haettiin laatikkokaupalla mangoja, kirsikoita, persikoita, nektariineja ja kiiveja. Ostettiin tarvikkeet porkkanalaatikkoon, pataattilaatikkoon, leipään ja suklaakakkuun jotka valmistinkin sitten jännityksellä, kun päästiin kotiin. Ja kaikki onnistui tosi hyvin. Tuli niin herkulliset laatikoita ja leipä onnistui ihan yli odotusten myös. Ja tuli joulun tuoksut, joita Sami oli täällä kaivannut.
Illalla lähdettiin ajelemaan katsomaan valopuutarhaa ja sinne oli melko pitkä matka. Bruce oli tosi hiljainnen ja ymmärrettävästi ihan väsynyt kuukausien työstä ja kun työhommat vihdoin alkoivat helpottaa. Päästiin perille valopaikkaan ja kuinka ollenkaan sade sotki suunnitelmamme kolmanne kerran. Valoesitys oli jouduttu peruuttamaan siltä illalta kosteuden takia. Käveltiin siellä alueella ja se oli todella kaunis puutarha mutta harmitti, kun ei nähty valoja.
Aattona lähdettiin kirkkoon ja pakattiin mukaan piknik - kori, sillä iltapäiväksi oli taas luvattu sadetta ja ajateltiin, että ehditään olla hieman ulkona ennen sateita. Taas oli kyllä todella musiikkipitoinen kirkko jouluohjemlmineen ja joululauluineen ja pastori korosti sitä, että joulu ei ole Jeesus - lapsen juhla vaan Jeesus kasvoi aikuiseksi, eli ja kuoli meidän puolesta ja on meidän Vapahtaja, jota juhlimme. Musiikki oli koskettavaa, mutta sitä enkeli-taivasta ei kuultu.
Kirkon jälkeen monet tuli meitä tervehtimään ja kyllä nämä ihmiset on täällä niin ystävällsiä ja kohteliaita ja sydämellisiä. Saimme kutsun teelle mummin ihaileman tumman laulajanaisen luokse.
Sitten mentiin rannalle, jossa syötiin edellisenä päivänä paistamaani leipää ja muutta retkievästä. Käveltiin lämpimällä hiekkarannalla. Ilma oli mitä parhain ja jälleen maisemat mitä parhaat. Ilmiset siis viettivät jouluaattoa aurinkoa ottaen, uiden, surffaillen ja perheitä oli retkeilemässä paitsi rannalla, myös matkan varrella erilaisissa puistoissa ja metsissä. Siis hyvin erilainen jouluaatto. Sitten mentiin kotiin ja levättiin vähän .Minulla alkoi tuntua silta, että Arin tauti tarttui minuun ja kurkku oli kovin kipeä. Toiset menivät uimaan ja minä otin pienet torkut sekä lääkettä.
Kotona laitettiin jouluateria viideksi ja se olikin sekoitus suomalaista ja australialaista ruokakulttuuria. Laatikot sulassa sovussa eksoottisten vihannesten ja hedelmien kanssa. Annen yöllä hauduttama lihapata oli maukasta, jälkiruokana ollut suklaamoussekakku ei onnistunut kyllä yhtä hyvin, kuin Suomessa.
Illaksi oli suunniteltu konserttia ja mietin jaksanko lähteä sillä tauti todella uhkasi tulollaan. Mutta lähdin mukaan. Konsertti oli hyvin erilainen mihin on totuttu, se oli anglikaanisessa kirkossa ja musiikki kuulosti tosi kauniilta. Tunnin jälkeen Anne vinkkasi minua, että mennään ulos. Käveltiin pimenevässä illassa kirkkopuistossa ja laulu kaikui ulos kirkon holvistossa. Oli uskomattoman pyhä ja ihana hetki. Laulu helisi ja soi ja alhaalla Newcastelin kaupunki valoineen sekä meri, puistossa kukat ja puut ja kaiken yllä ihana lämpö. Miehet jaksoivat ihan loppuun saakka kuunnella ja loppulaulun ajaksi mekin palattiin sisään ja laulettiin koko sydämestä. Ajeltiin kotiin ja piti jakaa lahjat- mutta päätettiin jakaa ne vasta seuraavana aamuna austraalialaiseen tapaan. Sehän sopi, sillä päivä oli ollut täynnä ohjelmaa ja oli melko väsynyt olo.
Aatonaattona lähdettiin Annen kanssa ostoksille ja ennen sitä mentiin pitkälle joulukävelylle järvenrannalle. Oli eka todella kuuma päivä Annen luona ja meinattiin läkätyä matkalle, kuin ei hokattu ottaa vettä mukaan. No ostettiin isot hedelmäpirtelöt ja niiden voimalla shoppailtiin. Haettiin laatikkokaupalla mangoja, kirsikoita, persikoita, nektariineja ja kiiveja. Ostettiin tarvikkeet porkkanalaatikkoon, pataattilaatikkoon, leipään ja suklaakakkuun jotka valmistinkin sitten jännityksellä, kun päästiin kotiin. Ja kaikki onnistui tosi hyvin. Tuli niin herkulliset laatikoita ja leipä onnistui ihan yli odotusten myös. Ja tuli joulun tuoksut, joita Sami oli täällä kaivannut.
Illalla lähdettiin ajelemaan katsomaan valopuutarhaa ja sinne oli melko pitkä matka. Bruce oli tosi hiljainnen ja ymmärrettävästi ihan väsynyt kuukausien työstä ja kun työhommat vihdoin alkoivat helpottaa. Päästiin perille valopaikkaan ja kuinka ollenkaan sade sotki suunnitelmamme kolmanne kerran. Valoesitys oli jouduttu peruuttamaan siltä illalta kosteuden takia. Käveltiin siellä alueella ja se oli todella kaunis puutarha mutta harmitti, kun ei nähty valoja.
Aattona lähdettiin kirkkoon ja pakattiin mukaan piknik - kori, sillä iltapäiväksi oli taas luvattu sadetta ja ajateltiin, että ehditään olla hieman ulkona ennen sateita. Taas oli kyllä todella musiikkipitoinen kirkko jouluohjemlmineen ja joululauluineen ja pastori korosti sitä, että joulu ei ole Jeesus - lapsen juhla vaan Jeesus kasvoi aikuiseksi, eli ja kuoli meidän puolesta ja on meidän Vapahtaja, jota juhlimme. Musiikki oli koskettavaa, mutta sitä enkeli-taivasta ei kuultu.
Kirkon jälkeen monet tuli meitä tervehtimään ja kyllä nämä ihmiset on täällä niin ystävällsiä ja kohteliaita ja sydämellisiä. Saimme kutsun teelle mummin ihaileman tumman laulajanaisen luokse.
Sitten mentiin rannalle, jossa syötiin edellisenä päivänä paistamaani leipää ja muutta retkievästä. Käveltiin lämpimällä hiekkarannalla. Ilma oli mitä parhain ja jälleen maisemat mitä parhaat. Ilmiset siis viettivät jouluaattoa aurinkoa ottaen, uiden, surffaillen ja perheitä oli retkeilemässä paitsi rannalla, myös matkan varrella erilaisissa puistoissa ja metsissä. Siis hyvin erilainen jouluaatto. Sitten mentiin kotiin ja levättiin vähän .Minulla alkoi tuntua silta, että Arin tauti tarttui minuun ja kurkku oli kovin kipeä. Toiset menivät uimaan ja minä otin pienet torkut sekä lääkettä.
Illaksi oli suunniteltu konserttia ja mietin jaksanko lähteä sillä tauti todella uhkasi tulollaan. Mutta lähdin mukaan. Konsertti oli hyvin erilainen mihin on totuttu, se oli anglikaanisessa kirkossa ja musiikki kuulosti tosi kauniilta. Tunnin jälkeen Anne vinkkasi minua, että mennään ulos. Käveltiin pimenevässä illassa kirkkopuistossa ja laulu kaikui ulos kirkon holvistossa. Oli uskomattoman pyhä ja ihana hetki. Laulu helisi ja soi ja alhaalla Newcastelin kaupunki valoineen sekä meri, puistossa kukat ja puut ja kaiken yllä ihana lämpö. Miehet jaksoivat ihan loppuun saakka kuunnella ja loppulaulun ajaksi mekin palattiin sisään ja laulettiin koko sydämestä. Ajeltiin kotiin ja piti jakaa lahjat- mutta päätettiin jakaa ne vasta seuraavana aamuna austraalialaiseen tapaan. Sehän sopi, sillä päivä oli ollut täynnä ohjelmaa ja oli melko väsynyt olo.
Jouluviikko ja sairastelua
Lennettiin maanantai - iltana Newcasteliin, Bruce tuli hakemaan kentältä ja satoi kaatamalla, vaikka oli lämmin. Anne oli jo nukkumassa, koska koneemme oli myöhässä ja hänellä aikainen työaamu. Seuraava päivä oli Danielin synttäri ja vieraita oli kutsuttu pari kymmentä. No, ennen viittä iltapäivällä ei ketään ollut vielä kotona ja ajattelin, että mekö ne vieraat vastaaotetaan, mutta kun Anne tuli, niin alkoi tapahtua. Hän laittoi uunin päälle ja taikoi pakasteesta leivonnaisia ja tekaistiin salaatti ja Bruce toi kakun ja ihan ykskaks oli tarjoilut valmiina. Ei mitään stressiä- Kun meille tulee viraita, stressaan päiväkausia, mutta Anne businessnaisena taikoo pöydän koreaksi ihan tosta noin vaan. No kertakäyttölautaset auttoivat. Ihmettelin, miten hienosti juhlat onnistui kaiken heidän työkiireensä ja pitkien päivien ohessa.
Seuraavat päivät olivat melko ankeita. Oli sateista, Anne ja perhe olivat pitkät päivät töissä, Ari sai flunssan ja sairasti korvaansa ja minulla oli suuri huoli opiskeluun liittyen- oli hässäkkää jos jonkinlaista. Jännitin Tarun tuloksia pilottikouluun ja muutenkin oli vähän siipi maassa monen reissuviikon jälkeen. Rukoilin paljon, sillä ajattelin, että nyt on aika nauttia, eikä murehtia. Sainkin sopivaan hetkeen ihanaa sähköpostia Lauralta ja Eilalta töistä ja Maaritilta ja mummikin soitteli. Myös Taru soitti, jaTuukka ja Tiialta kultiin, että kaikki hyvin Chanassa. Ja kaikki asiat järjestyivät pikkuhiljaa ihanasti paikoilleen.
Ari on tässä ollut koko loppuviikon huolissaan, että tuleeko sitä joulua ollenkaan ja eihän se pukkikaan tänne osaa ja mitä me nyt oikein voitais tehdä joulun hyväksi. Koska nämä olivat pitkään töissä ja täällä joulu on niin erilainen ei auttanut muuta kuin odottaa vaan. Ja odotus kyllä palkittiin. Tästä tuli todella erilainen joulu, paljon on ehditty kokea.
Seuraavat päivät olivat melko ankeita. Oli sateista, Anne ja perhe olivat pitkät päivät töissä, Ari sai flunssan ja sairasti korvaansa ja minulla oli suuri huoli opiskeluun liittyen- oli hässäkkää jos jonkinlaista. Jännitin Tarun tuloksia pilottikouluun ja muutenkin oli vähän siipi maassa monen reissuviikon jälkeen. Rukoilin paljon, sillä ajattelin, että nyt on aika nauttia, eikä murehtia. Sainkin sopivaan hetkeen ihanaa sähköpostia Lauralta ja Eilalta töistä ja Maaritilta ja mummikin soitteli. Myös Taru soitti, jaTuukka ja Tiialta kultiin, että kaikki hyvin Chanassa. Ja kaikki asiat järjestyivät pikkuhiljaa ihanasti paikoilleen.
Ari on tässä ollut koko loppuviikon huolissaan, että tuleeko sitä joulua ollenkaan ja eihän se pukkikaan tänne osaa ja mitä me nyt oikein voitais tehdä joulun hyväksi. Koska nämä olivat pitkään töissä ja täällä joulu on niin erilainen ei auttanut muuta kuin odottaa vaan. Ja odotus kyllä palkittiin. Tästä tuli todella erilainen joulu, paljon on ehditty kokea.
Gold Coast
Vielä oli yksi matkakohde ennen Annen luo menoa. Koska ilmat ovat olleet poikkeuksellisen epävakaat ja Gold Costilla on valtavat määrät hotelleja, Bookingissa oli oikein superale viiden tähden hotelleissa. Siksi otettiin Gold Coastilta sellainen. Oli rehnustettu pitkään ja oli ihana tietää, että seuraavassa paikassa on kaikki mitä tarvitaan.Kristiina ja Warren saattoivat meidät asemalle ja junaan ja perillä meitä odottikin ihana apartment 13. kerroksessa. Meillä oli näkymät kaupungin ylle ja iso oleskelutila, keittiö ja makuuhuone. Oli sauna ja uima-allas ja lämmitetty allas alakerrassa ja kaiken lisäksi pesukone ja kuivausrumpu ja saatiin pestä kaikki matkan pyykit käden käänteessä.
r" style="clear: both; text-align: center;">
r" style="clear: both; text-align: center;">
Ei me oikein tuosta Gold Coastista muuten innostuttu. Pivenpiirtäjät olivat mahtavia ja hotellit todella luxus-tasoisia, rannat olivat myös todella upeita. Ekana iltana mentiin rannalle ja mietittiin, miksi ihmiset olivat kokoontuneet eräälle rannalle isoina joukkoina. Jotain on varmaan tapahtumassa ja jäätiin odottamaan. Sitten se alkoi- ihan meidän nenän edessä. Valtava joulunalun ilotulitus. Sitä kesti varmaan monta kymmentä minuuttia, enkä ole koskaan ennen niin komeaa nähnytkään. Ari sanoi järjestäneensä sen minulle- ihan kiva! Ihmisiä oli rannoilla ihan tuhatmäärin ja kova hulina, mistä en koskaan tykkää.
Pari päivää uitiin kovasti meressä, aallot oli kovat. Rannalla oli miljoona hengenpelastajaa ja paljon surffareita eikä kukaan mennyt kauas merelle. Ei ollut vaaraa hukkua mutta ei se mitään uimista ollut. Ari sukelsi ja tuli rannalle hyvin kärsivän näköisenä. Vesi oli iskeytynyt korvaan ja sama toistui seuraavana päivänä. Sitten olikin vaikeuksia korvien kanssa ja edessä lento Newcasteliin. Ei päästy korvalääkärille Gold Coastilla, muuta ostettiin korvatippoja. Ei ne kovasti auttaneet ja vasta Anne luona korva alkoi helpottaa. Heidän perhetuttu Mark, tuli kotiin lääkärialaukkunsa kanssa ja katsoi Arin korvan- ei edes maksua ottanut. Uskomattoman hyvää palvelua. Vaikka olikin pilvistä, saimme lisää rusketusta ja melkein poltimme taas itsemme ekana päivänä, mutta hyvin on aurinkovoiteemme suojannut. Koko ajan mietimme, että hei- joulu on tulossa ja vaikka sitä kuinka yritetään täällä tuoda esiin, ei se miltään tunnu.
Ystävien luona
Brisbanen päivän jälkeen oli sovittu, että lähdetään pohjoisen suuntaan ystäviä katsomaan ja suunnitelmat muuttuivat moneen kertaan. Mutta toteutuivat kuitenkin. Päätettiin, ettei vuokrata enää autoa vaan käytetään junaa. Kristiina ja Warren Somerville, jotka ovat asuneet Suomessa ja ovat pitkäaikaisia ystäviämme asuvat vakituisesti täällä Brisbanesta pohjoiseen. Mentiin junalla pienelle juna-asemalle, josta Sami, heidän poikansa, nouti meidät ja ajelutti meitä Sunshine Coastilla. Oli aivan ihana reissata välillä jonkun paikallisen kanssa, joka osasi hyvin kertoa sisäpiiritietoa paikoista ja tavoista ja oli AIVAN ihanaa puhua välillä suomea. Sain minäkin suunvuoron. Sami vei meidät suomalaisen pariskunnan Ester ja miehensä Kallio- luokse. He asuvat adventtikirkon ylläpitämällä vanhusten alueella, vaikka eivät mitään vanhuksia ollenkaan olekaan. Kristiina haki meidät sieltä, haettiin Warren ja ajettiin heidän uuteen vuoristokotiin. Se oli todella kaunis koti, jonka Sami oli suunnitellut, arkktehti kun on. Vieraanvaraisuus oli ylenpalttista ja he olivat ostaneet meille kasoittain hedelmiä ja paikallisia herkkuja maisteltavaksi. Yhteinen usko ja seurakuntayhteys oli myös todella vahva tekijä. Oli ihana jutella asioista, todeta kuinka vuodet vierivät ja elämä menee eteenpäin, kuinka tärkeää on kaikkina aikoina on turvata Jeesukseen ja tietää, että kaikki täällä on vain väliaikasita ja lopullinen päämäärä ikuinen elämä.
Meillä oli heidän talossa kaunis vierashuone omalla kylpyhuoneella ja siellä nukuttiin koko reissun rauhallisin ja paras yö. Eí kuulunut yhtään ääntä ja sänky oli niin pehmeä.
Seuravana päivänä osallistuttiin Adventtiseurakunnan jumalanpalvelukseen kirkossa, johon kuuluu n. 800 jäsentä. Se oli todella hieno ja koskettava jumalanpalvelus. Pastori puhui menneestä vuodesta, joka oli ollut heidän perheelle todella raskas, he olivat menettäneet 29- vuotiaan poikansa moottoripyöräonnettomuudessa. Juttelimme pastorin kanssa, sillä meilläkin on ollut tämän vuoden aikana surua ja koimme yhteyttä hänen kanssaan. Hän esitteli meille vaimonsa ja vaimo sanoi: muistakaa aina, että me emme ole tämän maan kansalaisia, meidän päämäärämme on ikuinen elämä, elämme täällä vain hetken ja meidän tehtävä on täällä rohkaista ja tukea toinen toisiamme, että kerran olisimme kaikki perillä. Tämän maan murheet, niin suuria kuin voivatkin olla, ovat vain hiukkanen iankaikkisen elämän rinnalla. Hän rohkaisi meitä Raamatun sanoin katsomaan eteenpäin luottavaisesti.
Kirkon jälkeen mentiin Camillan (Kristiinan ja Warrenin tyttären) ja Janin luo syömään ja voi sitä herttaisuutta ja ystävällisyyttä, jota saatiin kokea. Nuoret olivat niin sydämellisiä ja ihania, heillä oli tosi kaunis koti ja saimme nähdä myös kuvat heidän viimekesäisistä häistä, jonne Tiiakin sai kutsun. Tapaaminen Somervillen perheen kanssa oli oikein helmi meidän matkapäivien joukossa.
Meillä oli heidän talossa kaunis vierashuone omalla kylpyhuoneella ja siellä nukuttiin koko reissun rauhallisin ja paras yö. Eí kuulunut yhtään ääntä ja sänky oli niin pehmeä.
Seuravana päivänä osallistuttiin Adventtiseurakunnan jumalanpalvelukseen kirkossa, johon kuuluu n. 800 jäsentä. Se oli todella hieno ja koskettava jumalanpalvelus. Pastori puhui menneestä vuodesta, joka oli ollut heidän perheelle todella raskas, he olivat menettäneet 29- vuotiaan poikansa moottoripyöräonnettomuudessa. Juttelimme pastorin kanssa, sillä meilläkin on ollut tämän vuoden aikana surua ja koimme yhteyttä hänen kanssaan. Hän esitteli meille vaimonsa ja vaimo sanoi: muistakaa aina, että me emme ole tämän maan kansalaisia, meidän päämäärämme on ikuinen elämä, elämme täällä vain hetken ja meidän tehtävä on täällä rohkaista ja tukea toinen toisiamme, että kerran olisimme kaikki perillä. Tämän maan murheet, niin suuria kuin voivatkin olla, ovat vain hiukkanen iankaikkisen elämän rinnalla. Hän rohkaisi meitä Raamatun sanoin katsomaan eteenpäin luottavaisesti.
Kirkon jälkeen mentiin Camillan (Kristiinan ja Warrenin tyttären) ja Janin luo syömään ja voi sitä herttaisuutta ja ystävällisyyttä, jota saatiin kokea. Nuoret olivat niin sydämellisiä ja ihania, heillä oli tosi kaunis koti ja saimme nähdä myös kuvat heidän viimekesäisistä häistä, jonne Tiiakin sai kutsun. Tapaaminen Somervillen perheen kanssa oli oikein helmi meidän matkapäivien joukossa.
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Rakastuin pilvenpiirtäjään
Välillä on pitänyt hoitaa asioita ja koko ajan on opiskelutkin mielessä, sillä minulla on myös opiskeluun tarkat suunnitelmat. Kirjat ovat mukana ja opintopisteitä karttuu- stressi painaa, mutta ei liikaa.
Kun päästiin ulos hotellin ankeudesta ja käveltiin vain yksi kortteli, siinä se oli. Huikean kaunis pilvenpiirtäjä - muiden joukossa, mutta silti yksi ylitse muiden. Sen vieressä pieni kivikirkko, kuin toisesta maailmasta. Tästä paikasta tuli minun lempipaikkani Brisbanessa.
Lähdettiin samalla kadulla olevaan trooppiseen puutarhaan ja siellä Ari sanoi, että täällä pitäisi mummin ja mummon olla meidän kanssa. Se oli todella kaunis ja monipuolinen ja käveltiin siellä tuntikausia. Illalla käveltiin taas toiseen puistoon, oltiin maailman pyörässä, käytiin suklaakahvilassa. Ja sitten olikin aika kohdistaa ajatukset vierailuun, joka alkoi seuraavana päivänä Somerwillen perheen luo Sun Shine Coastille.
Blogi junnaa myöhässä, sillä nettiin pääsy reissun välissä on hankalaa.
Kerron hieman Fraser Islandin matkasta. Saariahan on kuvankaunis hiekkasaari Brisbanen pohjoispuolella ja siellä ajo-olosuhteet on niin vaikeat, että ainostaan paikalliset pärjäävät ja muutenkin turistit menevät sinne ohjatusti. vedet vilisevät haita, mereen ei ole asiaa. Hiekkaranta, jota pitkin ajettiin autolla, oli kaikenkaikkiaan yli 100 kilometrä, että mieti sitä!
Maanantai-iltana 12.12. myöhään saavuttiin Brisbaneen Melbournesta. Varattiin halvin mahdollinen majapaikka, kun oltiin vain yön seutu ja aamulla aikainen lähtö. Se oli repputuristien nuorisohostelli, jossa meillä pieni luukku ja yhteinen pesuhuone ja vessa koko kerroksen väelle. Tällaisissa Taru yöpyi suuren osan reissuistaa ja etsimme Tarun jalanjälkiä täältäkin. Siellä me oltiin kaikkien rastapäänuorten kanssa, mutta ihan mukavasti sujui yö.
Aamulla aikaisin piti olla viereisellä asemalla ja sieltä hypättiin autoon, jolla seikkailu alkoi. Auto oli todella surkeassa kunnossa oleva maasturi, jossa taakse ahtaudui 8 ihmistä. Istuttiin polvet suussa, kylki menosuuntaan. Jossakin välissä joku sanoi kuljettajalle, että sulla ei ole ilmastointia. Hän totesi, että the aircondition is just behind you, please open the window- siis avaa vain ikkuna ;) ja nauraa hekotteli!
Alkumatkan kuljettaja oli ihan väsynyt ja rasittuneen oloinen. Yhtäkkiä hän alkoi puhua pulputtaa ja selittää ja sitä juttua tuli taukoamatta. Joku sanoikin: AAh, someboby has woken up! Joku on herännyt! Seurueessamme oli pari brittiä. yksi jenkki, kaksi japanilaista tyttöä ja pari nuorta tyttöä Euroopasta. Vaikka kolmella meistä äidinkielenä oli englanti, he eivät ymmärtämärtäneet tämän matkaoppaan puheesta kuin osan, mutta sen minkä ymmärsivät he sitten tulkkasivat meille muille. Ari ymmärsi aika paljon! Ja matkaopas oli kyllä yksi hauskimmista ihmisistä, joita olen koskaan nähnyt. Hän sai luotua matkalle niin hyvän tunnelman, että rankka matka taittui uskomattoman mukavissa tunnelmissa. Istuttiin ja hytkyttiin yli 7 tuntia epämukavasa asennossa, kun kysyttiin paljonko on matkaa jäljellä hän vastasi aina- noin 8 ja puoli minuuttia ja matka vaan kesti.
Kun tuli oikein vaikea kohta, esim. mäki hän saattoi kaivaa kännykän esiin. Silloin tytöt huusivat- dont read your textmessages now!!! Ja hän vain nauroi. Kun ajettiin 75 kilometriä pitkää hiekkarantaa, vastaan tuli pieniä puroja, joista vesi virtasi maalta mereen. Kun Suomessa kuoppien kiertäminen tarkoittaa, että niitä yritetään välttää, hän oikein etsi puroja ja vesilätäköitä ja kun Ari istui etupenkillä vesi oikein roiskui iloisesti ja kaikki kiljuivat- oli vähän kuin olisi ollut vesivuoristoradassa koko matkan.
Päästiin saaren pohjoisosaan josta pian lähdimme n. 40 minuutin kävelylle viidakon halki kohti tuntematonta. Matkaopas- Jason laittoi meidät matkaan, näytti kartasta reitin ja sanoi tulevansa joskus hakemaan. No käveltiin ja käveltiin polkua, kunnes vastaan tuli hiekkaerämaa- kuin sahara- valkoista hienoa hiekkaa kumpuilevina mäkinä ja hiekkaerämaan päässä oli kirkas järvi, johon saattoi vaikka kieriä mäen huipulta. Tytöt juoksivat mäkeä alas ja Sandra tyttö heitteli kärrynpyöriä riemusta. Vesi tuntui aivan mahtavalta hikisen automatkan ja pitkän kävelyn jälkeen. Uinnin jälkeen suunnistettiin takaisin autolle. Kuljin metsäpolun Amandan kanssa, joka oli todella ihan nuori nainen Liechtensteinista. Hän on matkustellut Australiassa useamman kuukauden ja järjestää juuri kaverilleen kansainvälisiä häitä sinne Great Ocean Roadin maidemiin, jossa olimme. Hänen kanssaan jutellessa matka taittui nopeasti lintujen laulaessa ja sirkkojen soitellessa..
Auton luona Jason jo meitä odotti ja me Arin kanssa sekä USAlainen rouva saimme avaimen hotelliin. Toisilla oli telttamajoitus. Ari oli säälinyt minua ja maksanut suolaisen hinnan hotellista. Meille kuului hotellissa myös upea illallinen ja toisilla oli leiritilalla retkimuonat, jotka oppaamme väsäsi kaiken muun puuhansa keskellä. Kun oltiin syömässä, alkoi kova sade ja ukkosmyrsky. Meillä oli upea huone ja katto päämme päällä ja ajattelimme niitä, jotka pystyttivät sateessa telttoja. Heillä olikin ollut todella ankea ilta ja mikään ei ollut toiminut. Vesi oli tulvinut telttoihin ja hyttyset olivat kiusanneet. Leiritilalla oli myös paljon lapsen pään kokoisia sammakoita sekä suuria liskoja, jopa puolitoistametrisiä. Olin kiitollinen, että Ari oli ajatellut minua, sillä olisin varmaan saanut yöllä siellä hermoromahduksen. Yö sujui hyvin ja aamulla oli taas lähtö klo 7.00 kohti matkan päätä mc Kensie järveä. Ajoimme sinne sademetsän kautta. matkaoppaamme kertoi meille metsästä ja kaikesta näki, että hän rakasti Australian metsiä ja luontoa hyvin paljon. Olis ollut ihana ymmärtää mitä hän sanoi, mutta hän puhui niin nopeasti ja hauskasti, ettei siitä saanut oikein selvää- joka toinen lause saattoi olla puuta heinää, mutta häntä katsellessa ja kuunnellessa tuli hyvälle tuulelle.
Mac Kensie- järvi oli todella huippupaikka. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Se oli meren värinen, pohjalla aivan valkoinen hiekka ja se oli juuri oikean lämmintä. Vesi oli raikasta mutta kuin keitettyä. Tuli mieleen lapsuuden kesä ja uinti Lypsinmaan Saunasaaren rannassa. Olisin toivonut ajan pysähtyvän tuohon hetkeen, mutta kello oli jälleen kerran armoton. Se laukkasi ja pian oli taas aika lähteä. Ajettiin leiritilalle jossa Jason laittoi meille kevyen lounaan ja sitten alkoikin jo matka takaisin kaupunkiin.
Kotimatkan aikana juttelimme paljon ja nauroimme vaikka olimme tosi väsyneitä ja jokainen sanoi, että matka jää varmaan yhdeksi elämän parhaista. Meille muodostui niin hyvä ja läheinen yhteishenki, että kun sitten yksi toisensa jälkeen lähti omalla asemallaan pois, vilkutimme tippa silmässä. Nämä ovat niitä hetkiä elämäsää, kun kokee läheisyyttä ja toisaalta tietää, että se oli siinä. Tiet kohtaavat erotakseen lopullisesti.
Kun erosimme Amandasta ja Jasonista, kyyneleet vierivät kaikkien poskille. Jason sanoi, että hänellä on harvoin ollut tällaista ryhmää ja hän lupasi olla yhteydessä face- bookin kautta. Amanda sanoi tulevansa Suomeen jonakin päivänä. Face-bookissa tavataan.
Kerron hieman Fraser Islandin matkasta. Saariahan on kuvankaunis hiekkasaari Brisbanen pohjoispuolella ja siellä ajo-olosuhteet on niin vaikeat, että ainostaan paikalliset pärjäävät ja muutenkin turistit menevät sinne ohjatusti. vedet vilisevät haita, mereen ei ole asiaa. Hiekkaranta, jota pitkin ajettiin autolla, oli kaikenkaikkiaan yli 100 kilometrä, että mieti sitä!
Maanantai-iltana 12.12. myöhään saavuttiin Brisbaneen Melbournesta. Varattiin halvin mahdollinen majapaikka, kun oltiin vain yön seutu ja aamulla aikainen lähtö. Se oli repputuristien nuorisohostelli, jossa meillä pieni luukku ja yhteinen pesuhuone ja vessa koko kerroksen väelle. Tällaisissa Taru yöpyi suuren osan reissuistaa ja etsimme Tarun jalanjälkiä täältäkin. Siellä me oltiin kaikkien rastapäänuorten kanssa, mutta ihan mukavasti sujui yö.
Aamulla aikaisin piti olla viereisellä asemalla ja sieltä hypättiin autoon, jolla seikkailu alkoi. Auto oli todella surkeassa kunnossa oleva maasturi, jossa taakse ahtaudui 8 ihmistä. Istuttiin polvet suussa, kylki menosuuntaan. Jossakin välissä joku sanoi kuljettajalle, että sulla ei ole ilmastointia. Hän totesi, että the aircondition is just behind you, please open the window- siis avaa vain ikkuna ;) ja nauraa hekotteli!
Alkumatkan kuljettaja oli ihan väsynyt ja rasittuneen oloinen. Yhtäkkiä hän alkoi puhua pulputtaa ja selittää ja sitä juttua tuli taukoamatta. Joku sanoikin: AAh, someboby has woken up! Joku on herännyt! Seurueessamme oli pari brittiä. yksi jenkki, kaksi japanilaista tyttöä ja pari nuorta tyttöä Euroopasta. Vaikka kolmella meistä äidinkielenä oli englanti, he eivät ymmärtämärtäneet tämän matkaoppaan puheesta kuin osan, mutta sen minkä ymmärsivät he sitten tulkkasivat meille muille. Ari ymmärsi aika paljon! Ja matkaopas oli kyllä yksi hauskimmista ihmisistä, joita olen koskaan nähnyt. Hän sai luotua matkalle niin hyvän tunnelman, että rankka matka taittui uskomattoman mukavissa tunnelmissa. Istuttiin ja hytkyttiin yli 7 tuntia epämukavasa asennossa, kun kysyttiin paljonko on matkaa jäljellä hän vastasi aina- noin 8 ja puoli minuuttia ja matka vaan kesti.
Kun tuli oikein vaikea kohta, esim. mäki hän saattoi kaivaa kännykän esiin. Silloin tytöt huusivat- dont read your textmessages now!!! Ja hän vain nauroi. Kun ajettiin 75 kilometriä pitkää hiekkarantaa, vastaan tuli pieniä puroja, joista vesi virtasi maalta mereen. Kun Suomessa kuoppien kiertäminen tarkoittaa, että niitä yritetään välttää, hän oikein etsi puroja ja vesilätäköitä ja kun Ari istui etupenkillä vesi oikein roiskui iloisesti ja kaikki kiljuivat- oli vähän kuin olisi ollut vesivuoristoradassa koko matkan.
Päästiin saaren pohjoisosaan josta pian lähdimme n. 40 minuutin kävelylle viidakon halki kohti tuntematonta. Matkaopas- Jason laittoi meidät matkaan, näytti kartasta reitin ja sanoi tulevansa joskus hakemaan. No käveltiin ja käveltiin polkua, kunnes vastaan tuli hiekkaerämaa- kuin sahara- valkoista hienoa hiekkaa kumpuilevina mäkinä ja hiekkaerämaan päässä oli kirkas järvi, johon saattoi vaikka kieriä mäen huipulta. Tytöt juoksivat mäkeä alas ja Sandra tyttö heitteli kärrynpyöriä riemusta. Vesi tuntui aivan mahtavalta hikisen automatkan ja pitkän kävelyn jälkeen. Uinnin jälkeen suunnistettiin takaisin autolle. Kuljin metsäpolun Amandan kanssa, joka oli todella ihan nuori nainen Liechtensteinista. Hän on matkustellut Australiassa useamman kuukauden ja järjestää juuri kaverilleen kansainvälisiä häitä sinne Great Ocean Roadin maidemiin, jossa olimme. Hänen kanssaan jutellessa matka taittui nopeasti lintujen laulaessa ja sirkkojen soitellessa..
Auton luona Jason jo meitä odotti ja me Arin kanssa sekä USAlainen rouva saimme avaimen hotelliin. Toisilla oli telttamajoitus. Ari oli säälinyt minua ja maksanut suolaisen hinnan hotellista. Meille kuului hotellissa myös upea illallinen ja toisilla oli leiritilalla retkimuonat, jotka oppaamme väsäsi kaiken muun puuhansa keskellä. Kun oltiin syömässä, alkoi kova sade ja ukkosmyrsky. Meillä oli upea huone ja katto päämme päällä ja ajattelimme niitä, jotka pystyttivät sateessa telttoja. Heillä olikin ollut todella ankea ilta ja mikään ei ollut toiminut. Vesi oli tulvinut telttoihin ja hyttyset olivat kiusanneet. Leiritilalla oli myös paljon lapsen pään kokoisia sammakoita sekä suuria liskoja, jopa puolitoistametrisiä. Olin kiitollinen, että Ari oli ajatellut minua, sillä olisin varmaan saanut yöllä siellä hermoromahduksen. Yö sujui hyvin ja aamulla oli taas lähtö klo 7.00 kohti matkan päätä mc Kensie järveä. Ajoimme sinne sademetsän kautta. matkaoppaamme kertoi meille metsästä ja kaikesta näki, että hän rakasti Australian metsiä ja luontoa hyvin paljon. Olis ollut ihana ymmärtää mitä hän sanoi, mutta hän puhui niin nopeasti ja hauskasti, ettei siitä saanut oikein selvää- joka toinen lause saattoi olla puuta heinää, mutta häntä katsellessa ja kuunnellessa tuli hyvälle tuulelle.
Mac Kensie- järvi oli todella huippupaikka. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Se oli meren värinen, pohjalla aivan valkoinen hiekka ja se oli juuri oikean lämmintä. Vesi oli raikasta mutta kuin keitettyä. Tuli mieleen lapsuuden kesä ja uinti Lypsinmaan Saunasaaren rannassa. Olisin toivonut ajan pysähtyvän tuohon hetkeen, mutta kello oli jälleen kerran armoton. Se laukkasi ja pian oli taas aika lähteä. Ajettiin leiritilalle jossa Jason laittoi meille kevyen lounaan ja sitten alkoikin jo matka takaisin kaupunkiin.
Kotimatkan aikana juttelimme paljon ja nauroimme vaikka olimme tosi väsyneitä ja jokainen sanoi, että matka jää varmaan yhdeksi elämän parhaista. Meille muodostui niin hyvä ja läheinen yhteishenki, että kun sitten yksi toisensa jälkeen lähti omalla asemallaan pois, vilkutimme tippa silmässä. Nämä ovat niitä hetkiä elämäsää, kun kokee läheisyyttä ja toisaalta tietää, että se oli siinä. Tiet kohtaavat erotakseen lopullisesti.
Kun erosimme Amandasta ja Jasonista, kyyneleet vierivät kaikkien poskille. Jason sanoi, että hänellä on harvoin ollut tällaista ryhmää ja hän lupasi olla yhteydessä face- bookin kautta. Amanda sanoi tulevansa Suomeen jonakin päivänä. Face-bookissa tavataan.
tiistai 20. joulukuuta 2011
Koti-ikävä iski
Koti-ikävä iski
Sunnuntaina 11.12. ajettiin sitten viimeisten nähtävyyksien kautta Melbourneen. Otin kuvan suuresta lehmikarjasta laitumella ja seurava kuva, joka kamerassani on, on oikein kamalan surkea näkymä Melbournen metrotunnelista. Mentiin majapaikastamme metrolla keskustaan iltapäivällä, sillä otetiin hotelli lentokentän läheisyydestä, kun siellä oli edullisempaa ja ilmainen parkki vuokra-autollemme.
Illalla palloiltiin Melbournessa ja siellä oli jotenkin tosi ankeaa. Graffitteja, sementtiseinää, metelöiviä nuoria, huumehörhöjä, joulumarkkinatunnelmaa, liikenteen meteliä… Kontrasti viime päivien silmiä hiveleviin paratiisimaisemiin oli todella suuri. Lähdettiin pois kaupungista melko pian. Hotellihuoneessa minulle tuli eka kertaa oikein kova koti-ikävä ja taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää tyynylle.
Onneksi Somervillen Sami oli laittanut mulle Face Bookin kautta postia ja toivotteli meidät tervetuleeksi tulevana viikonloppuna heille kylään. Nähdään siellä myös Warren ja Kristiina.
Melbourne on siis suuri kaupunki pilvenpiirtäjineen. OLihan siellä kaunistakin...
Sunnuntaina 11.12. ajettiin sitten viimeisten nähtävyyksien kautta Melbourneen. Otin kuvan suuresta lehmikarjasta laitumella ja seurava kuva, joka kamerassani on, on oikein kamalan surkea näkymä Melbournen metrotunnelista. Mentiin majapaikastamme metrolla keskustaan iltapäivällä, sillä otetiin hotelli lentokentän läheisyydestä, kun siellä oli edullisempaa ja ilmainen parkki vuokra-autollemme.
Illalla palloiltiin Melbournessa ja siellä oli jotenkin tosi ankeaa. Graffitteja, sementtiseinää, metelöiviä nuoria, huumehörhöjä, joulumarkkinatunnelmaa, liikenteen meteliä… Kontrasti viime päivien silmiä hiveleviin paratiisimaisemiin oli todella suuri. Lähdettiin pois kaupungista melko pian. Hotellihuoneessa minulle tuli eka kertaa oikein kova koti-ikävä ja taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää tyynylle.
Onneksi Somervillen Sami oli laittanut mulle Face Bookin kautta postia ja toivotteli meidät tervetuleeksi tulevana viikonloppuna heille kylään. Nähdään siellä myös Warren ja Kristiina.
Melbourne on siis suuri kaupunki pilvenpiirtäjineen. OLihan siellä kaunistakin...
Rannoilla, luonnonpuisossa ja sademetsissä
Lauantai aamulla olimme Lorne- nimisessä merenrantakylässä Great Ocean Roadilla. Pe illan sade sotki matkaamme sen verran, että kauneimmat ja suurimmat surffirannat jäivät näkemättä ja kokematta. Olisimme menneet tietysti vain ihailemaan surffareita, joita rannoilla jo paljon näkyy märkäpuvuissaan. Vedet ovat kylmiä, kuten sanottua ,emmekä ole uineet yhtään ainutta kertaa. Mutta maisemat ovat olleet ihan huikeat. Lornesta lähdimme eräälle korkealle vuorelle, jossa söimme aamiaisen tuijotellen alas rotkoon, merelle.
Siitä suunnistimme sademetsään, jonka keskellä oli upea vesiputous ja kasvillisuus oli rehevää- meidän metsän saniaiset kasvoivat siellä suurina saniaispuina. Ja muratit olivat metrien pituisia ja paksuisia köynnöksiä.
Oli uhattu sateella, mutta aamu kirkastui ja lämpeni. Säät ovat siis olleet kovin vaihtelevat ja hyvin poikkeukselliset Australian olosuhteissa.
Ajettiin tosi pitkä matka suuntana yksi Australian merkittävimmistä majakoista. Tien varren metsässä sanottiin olevan koaloita. Emme uskoneet, mutta näimme kaksi nuorta tien varressa kuvaamassa. Menimme myös ulos autosta ja siellähän oli kaksi veitikkaa korkealla. Oli uskomatonta löytää niitä vapaana, mutta tämähän on niiden kotimaa. Ajelimme ja sitten jouduimme pysähtelemään ainakin kymmenen kertaa, kun niitä oli aina vaan enemmän ja alempana ja hyviä kuvakulmia etsittiin- ne murisivat mukavasti. Majakka olikin hieno ja erikoinen näky ja Ari oli erityisen kiinnostunut sen historiasta ja työntekijöiden kanssa viettikin tovin, ennen jatkettiin matkaa.
Sitten alkoivat merenrantatien huikeimmat nähtävyydet. Niitä oli Marttyyrien laakso, 12 apostolia, Gideonin portaat, London Bridge jne. korkeita kivipaaseja jotka nousevat merestä ja suuren valtameren aallot jylläävät niiden juuressa väsymättä. Eräällä suurella rannalla tallustelimme melkein kaksistaan ja tuumasimme, että täällä piäisi voida olla koko kuukausi.
Hotellien kanssa on pitänyt taiteilla, sillä jos ei pidä varaansa joutuu maksamaan ihan maltaita- asiasta jo mainitsinkin. Nyt ymmärrän miksi en ole halunnut tulla tähän maahan aikaisemmin. Euroopassa matkustaa muutamalla satasella viikoksi kohteeseen majoituksineen- täällä sama summa voi mennä yhdessä päivässä, jos ei ole hintatietoinen…no, ei voi valittaa- ei tänne varmaan toista kertaa tulla.
Löysimme päätepisteestämme Port Campellista hotellin se oli taas edullinen, aivan uusi ja todella siisti peruspaikka, jossa oli mukava nukkua matkan väsymykset pois. Illalla käytiin syömässä kreikkalaisessa ravintolassa ja nuuskittiin tämän pienen turistikylän tunnelmaa.
Siitä suunnistimme sademetsään, jonka keskellä oli upea vesiputous ja kasvillisuus oli rehevää- meidän metsän saniaiset kasvoivat siellä suurina saniaispuina. Ja muratit olivat metrien pituisia ja paksuisia köynnöksiä.
Oli uhattu sateella, mutta aamu kirkastui ja lämpeni. Säät ovat siis olleet kovin vaihtelevat ja hyvin poikkeukselliset Australian olosuhteissa.
Ajettiin tosi pitkä matka suuntana yksi Australian merkittävimmistä majakoista. Tien varren metsässä sanottiin olevan koaloita. Emme uskoneet, mutta näimme kaksi nuorta tien varressa kuvaamassa. Menimme myös ulos autosta ja siellähän oli kaksi veitikkaa korkealla. Oli uskomatonta löytää niitä vapaana, mutta tämähän on niiden kotimaa. Ajelimme ja sitten jouduimme pysähtelemään ainakin kymmenen kertaa, kun niitä oli aina vaan enemmän ja alempana ja hyviä kuvakulmia etsittiin- ne murisivat mukavasti. Majakka olikin hieno ja erikoinen näky ja Ari oli erityisen kiinnostunut sen historiasta ja työntekijöiden kanssa viettikin tovin, ennen jatkettiin matkaa.
Sitten alkoivat merenrantatien huikeimmat nähtävyydet. Niitä oli Marttyyrien laakso, 12 apostolia, Gideonin portaat, London Bridge jne. korkeita kivipaaseja jotka nousevat merestä ja suuren valtameren aallot jylläävät niiden juuressa väsymättä. Eräällä suurella rannalla tallustelimme melkein kaksistaan ja tuumasimme, että täällä piäisi voida olla koko kuukausi.
Hotellien kanssa on pitänyt taiteilla, sillä jos ei pidä varaansa joutuu maksamaan ihan maltaita- asiasta jo mainitsinkin. Nyt ymmärrän miksi en ole halunnut tulla tähän maahan aikaisemmin. Euroopassa matkustaa muutamalla satasella viikoksi kohteeseen majoituksineen- täällä sama summa voi mennä yhdessä päivässä, jos ei ole hintatietoinen…no, ei voi valittaa- ei tänne varmaan toista kertaa tulla.
Löysimme päätepisteestämme Port Campellista hotellin se oli taas edullinen, aivan uusi ja todella siisti peruspaikka, jossa oli mukava nukkua matkan väsymykset pois. Illalla käytiin syömässä kreikkalaisessa ravintolassa ja nuuskittiin tämän pienen turistikylän tunnelmaa.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Phillip Island
Torstaipäivä oli sitten melkein täydellinen. Aamulla mentiin turisti-infoon ja saatiin selville päivän ohjelma ja ostettiin liput: Päivällä koalapuistoon ja illalla pinviinejä katsomaan. Aamupäivä oli aikaa kiertää saarta.
Aurinko paistoi todella kuumasti, oli luvassa + 30 astetta. Käveltiin hiekkarannalle joka oli kilometrejä pitkä surffiranta ja siellä olikin jonkin verran surffaajia. Rasvauksista
huolimatta tuntui, että iho palaa karrelle- mentiin veden äärelle ja merituuli viilensi oloa. Mutta vesi oli jäisen kylmää, aika ankeaa Thaimaan jälkeen. Vesi oli kuitenkin kristallin kirkasta. Jos Thaimaassa joissakin paikoissa oli kirkasta, täällä se oli suorastaan helmeilevää. Käveltiin monta tuntia pitkiä hiekkarantoja eedestakaisin ja patikoitiin myös kukkuloille, joista oli huikeat näköalat ympäri saaren.
Sitten oli aika suunnistaa koalakeskukseen. Jännitti kovasti nähdäänkö ihan oikeita koaloja ja kun päästiin metsäpolulle eka koala oli kiivennyt aidan kaiteelle ja pääsin heti tutuksi. NIihin ei saanut koskea, enkä olis varmaan uskaltanutkaan koskea. Mutta Ari sai kuvan meistä melko lähellä. Yhtäkkiä karhu alkoi äännellä ja lyllersi viereiseen puuhun. Se alkoi syödä ja nukahti sitten heti ruuan jälkeen. Hyvä elämäntapa! Näimme monia koaloja vompatteja ja erilaisia lintuja.
Sitten menimme saaren kärkeen jossa oli iso valaskeskus. Siellä oli rakennettuna kallioiden päälle puiset sillat, joita pitkin pystyi kävelemään kallioiden yllä ja seuraamaan hylkeitä, mutta ei yhtä ainutta nähty. Odotettiin siellä illan kohokohtaa. Oltiin nimittäin tilattu paikat seuraamaan pikkupngviinien vaellusta merestä rannalle omien poikastensa luo.
Sinipingviinejä on saarella yli 32 000! Kun ne nousevat merestä joukkoina se on todella koskettava hetki. Ne on kovin arkoja ja turisteilta vaaditaan tarkat säännöt, kuinka olla. Koko niemi on suljettu liikenteeltä. Rannalla ei saa olla muuten kuin oppaiden kanssa ja pingviinikeskuksessa. Me oltiin varattu erikoisesittely, eli ihan pienessä ryhmässä meidät vietiin bussilla yksityiselle rannalle ja siellä istuimme hiekkatöyräälle, josta tähystelimme pingviinien tuloa. Meidän oli tarkoitus olla paikalla myöhään iltaan asti ja saimme korvakuulokkeet ja infrapunakiikarit tähystyksen helpottamisesksi. Taivas oli värjääntynyt aivan tulipunaiseksi, koko taivas hehkui ennennäkemätöntä kirkkautta ja taivaan rannan toisella laidalla oli jälleen synkät ukkosmyrskypilvet. Oppaamme sanoi, että mikäli ukkonen alkaa, meidän on lähdettävä kesken pois ja voi olla, että emme ehdi paljon nähdä pinguja. Istuttiin ja rukoiltiin, että ukkonen menisi ohitse. Mutta taivas värjääntyi entistä punaisemmaksi, toiselta puolen nousivat mustat pilvet, meri kuohui ja tunnelma oli aivan mahtava. No istuimme ja näimme ensinmäisten poikueiden nousevan rannalle. Ne piipersivät pienillä jaloillaan ohitsemme. Sitten alkoi salamoida ja opas sanoi, että meidän on pakko lähteä. Kävelimme pimeässä noin kilometrin matkan, oli lämmin ja kaunis ilta, mutta ukkonen pilasi jälleen kerran retkemme.
Kun pääsimme pingviinikeskukseen menimme sellaiselle rannalle, jossa oli ukkosen johdattimet ja turvallista olla. Siellä oli pieniä valoja ja pingviinejä oli satamäärin. Näiden reitti kulkee keskuksen vierestä ja ne olivatkin tosi kesyjä. Siksi niitä oli helppo seurata. Olin rukoillut, että sade ei pilaisi koko juttua, että näkisin edes yhden! Niitä piipersi kaikkialla ja ne todella olivat matkalla kotiin. Tosi liikuttavaa. Vaikka meidän pinguretki menikin vähän pipariksi, olimme illalla tosi onnellisia, sillä päivä oli ollut antoisa. Ajelimme kotiin pimeässä ja vasemmalla puolella ajaminen todella vaatii keskittymistä. Ollaan päätetty, ettei ajeta pimeässä vaan ainoastaan valoisaan aikaan ja pidetään riittävästi taukoja.
Australiassa kaikki on tosi kallista. Ruuan hinta on Suomen hintoja korkeampi ja hotelleista saa pulittaa isoja summia. Visa vingahtelee ikävästi aina välillä, mutta syödä täytyy ja autossa nukkuminen on kielletty ;) Kotona ollaan sitten kaurapuurolinjalla.
Tänään ajelimme Great Ocean Road -maisemareittiä Lorneen saakka. Täältä varatiin hotelli, jossa on poreamme:) Seuraavat hotellit ovat sitten taas motellitasoisia- meille kelpaisi vaatimattomapikin, mutta tuntuu, että niitä ei löydy netin kautta. Huomenna matka jatkuu- ja säät huononevat. Terveisiä kaikille rakkaille ystäville! Laittakaa jotain mailia kuulumisista. Mummi on ainut, joka on skypettänyt usein- lapset tietty myös.
Aurinko paistoi todella kuumasti, oli luvassa + 30 astetta. Käveltiin hiekkarannalle joka oli kilometrejä pitkä surffiranta ja siellä olikin jonkin verran surffaajia. Rasvauksista
huolimatta tuntui, että iho palaa karrelle- mentiin veden äärelle ja merituuli viilensi oloa. Mutta vesi oli jäisen kylmää, aika ankeaa Thaimaan jälkeen. Vesi oli kuitenkin kristallin kirkasta. Jos Thaimaassa joissakin paikoissa oli kirkasta, täällä se oli suorastaan helmeilevää. Käveltiin monta tuntia pitkiä hiekkarantoja eedestakaisin ja patikoitiin myös kukkuloille, joista oli huikeat näköalat ympäri saaren.
Sitten oli aika suunnistaa koalakeskukseen. Jännitti kovasti nähdäänkö ihan oikeita koaloja ja kun päästiin metsäpolulle eka koala oli kiivennyt aidan kaiteelle ja pääsin heti tutuksi. NIihin ei saanut koskea, enkä olis varmaan uskaltanutkaan koskea. Mutta Ari sai kuvan meistä melko lähellä. Yhtäkkiä karhu alkoi äännellä ja lyllersi viereiseen puuhun. Se alkoi syödä ja nukahti sitten heti ruuan jälkeen. Hyvä elämäntapa! Näimme monia koaloja vompatteja ja erilaisia lintuja.
Sitten menimme saaren kärkeen jossa oli iso valaskeskus. Siellä oli rakennettuna kallioiden päälle puiset sillat, joita pitkin pystyi kävelemään kallioiden yllä ja seuraamaan hylkeitä, mutta ei yhtä ainutta nähty. Odotettiin siellä illan kohokohtaa. Oltiin nimittäin tilattu paikat seuraamaan pikkupngviinien vaellusta merestä rannalle omien poikastensa luo.
Sinipingviinejä on saarella yli 32 000! Kun ne nousevat merestä joukkoina se on todella koskettava hetki. Ne on kovin arkoja ja turisteilta vaaditaan tarkat säännöt, kuinka olla. Koko niemi on suljettu liikenteeltä. Rannalla ei saa olla muuten kuin oppaiden kanssa ja pingviinikeskuksessa. Me oltiin varattu erikoisesittely, eli ihan pienessä ryhmässä meidät vietiin bussilla yksityiselle rannalle ja siellä istuimme hiekkatöyräälle, josta tähystelimme pingviinien tuloa. Meidän oli tarkoitus olla paikalla myöhään iltaan asti ja saimme korvakuulokkeet ja infrapunakiikarit tähystyksen helpottamisesksi. Taivas oli värjääntynyt aivan tulipunaiseksi, koko taivas hehkui ennennäkemätöntä kirkkautta ja taivaan rannan toisella laidalla oli jälleen synkät ukkosmyrskypilvet. Oppaamme sanoi, että mikäli ukkonen alkaa, meidän on lähdettävä kesken pois ja voi olla, että emme ehdi paljon nähdä pinguja. Istuttiin ja rukoiltiin, että ukkonen menisi ohitse. Mutta taivas värjääntyi entistä punaisemmaksi, toiselta puolen nousivat mustat pilvet, meri kuohui ja tunnelma oli aivan mahtava. No istuimme ja näimme ensinmäisten poikueiden nousevan rannalle. Ne piipersivät pienillä jaloillaan ohitsemme. Sitten alkoi salamoida ja opas sanoi, että meidän on pakko lähteä. Kävelimme pimeässä noin kilometrin matkan, oli lämmin ja kaunis ilta, mutta ukkonen pilasi jälleen kerran retkemme.
Kun pääsimme pingviinikeskukseen menimme sellaiselle rannalle, jossa oli ukkosen johdattimet ja turvallista olla. Siellä oli pieniä valoja ja pingviinejä oli satamäärin. Näiden reitti kulkee keskuksen vierestä ja ne olivatkin tosi kesyjä. Siksi niitä oli helppo seurata. Olin rukoillut, että sade ei pilaisi koko juttua, että näkisin edes yhden! Niitä piipersi kaikkialla ja ne todella olivat matkalla kotiin. Tosi liikuttavaa. Vaikka meidän pinguretki menikin vähän pipariksi, olimme illalla tosi onnellisia, sillä päivä oli ollut antoisa. Ajelimme kotiin pimeässä ja vasemmalla puolella ajaminen todella vaatii keskittymistä. Ollaan päätetty, ettei ajeta pimeässä vaan ainoastaan valoisaan aikaan ja pidetään riittävästi taukoja.
Australiassa kaikki on tosi kallista. Ruuan hinta on Suomen hintoja korkeampi ja hotelleista saa pulittaa isoja summia. Visa vingahtelee ikävästi aina välillä, mutta syödä täytyy ja autossa nukkuminen on kielletty ;) Kotona ollaan sitten kaurapuurolinjalla.
Tänään ajelimme Great Ocean Road -maisemareittiä Lorneen saakka. Täältä varatiin hotelli, jossa on poreamme:) Seuraavat hotellit ovat sitten taas motellitasoisia- meille kelpaisi vaatimattomapikin, mutta tuntuu, että niitä ei löydy netin kautta. Huomenna matka jatkuu- ja säät huononevat. Terveisiä kaikille rakkaille ystäville! Laittakaa jotain mailia kuulumisista. Mummi on ainut, joka on skypettänyt usein- lapset tietty myös.
Ekan viikon alku
Ei ole helppoa tämä blogin päivitys, sillä internetyhteydet eivät täällä ole ollenkaan niin nopeat kuin on totuttu. Kuvien lataaminen kestää ja siksi on ollut vaikea saada kuvia nettin. laitan kuvia myös heti, kun pääsen taas nettiin.
Kirjoitan kuitenkin, sillä tämä on samalla minulle kuin päiväkirja ja jälkeenpäin muistan mitä minäkin päivänä on tapahtunut.
Maanantaina 5. 12. Annen luona nukuttiin pitkään ja puoliltapäivin Daniel tuli hakemaan meitä Newcastelin keskustaan. Hän näytti meille paikkoja autolla ja vei meidät Annen työpaikan viereiseen ostariin. Siellä kulutimme aikaa ja kuuden aikoihin mentiin Annen työpaikkaa katsomaan. Educare on Annen nimelle perustettu terapiakeskus, jossa on 12 työntekijää, kasvatuksen ja terapian eri aloilta. Annelle on jonot yli 2 kuukautta ja firma on siinä vaiheessa, että töitä on todella paljon. Heidän työpäivät on aamu kahdeksasta iltakahdeksaan. Bruce, Annen mies, joka on suuren koulun rehtori, auttelee omassa firmassa iltaisin. he ovat ostaneet omat tilat newcastelin keskustasta - satoja neliöitä. Hattua täytyy nostaa sille aukeruudella ja uutteruudella, jolla töitä tehdään. Kun oli katseltu tiiloja mentiin kaikki 5 syömään italialaiseen ravintolaan.
Seuraavan päivänä Bruce esitteli meille oman työpaikkansa Macquarie- Collegen. Se on koulu, jossa heidän pojatkin ovat olleet. Koulu oli Brucen aloittaessan 180 oppilaan yksisarjainen teollisuusalueen oppilaitos ja on näinä vuosina kasvanut yi 800 oppilaan arvostetuksi kouluksi, jossa on päiväkoti, esikoulu , alakoulu ja yläkoulu. ja laajentamista on tapahtunut koko ajan, uusin laajennus on 3 milj. Koulun talous on miljonan plussan puolella. Koskaan en ole vielä nähnyt Adventtikirkon laitosta, joka on noin hyvässä kunnossa, hyvin johdettu ja hyvällä taloudellisella pohjalla. Mutta töitä on varmaan saatu tehdä, eikä vapaa-ajan ongelmia ole ollut.
Annen luona on kodikasta ja mukava olla. Säät eivät vain meitä hemmotellee, yleensä on tähän aikaan on vähintään + 30 , nyt alle 18 ja sateli. Meillä oli vähän vilu ja katselimmi sääkarttoja että kannataisi liikahtaa Melbournen suuntaan.
Keskiviikkona lähdettiinkin lentoon kohti Melbournea. Sisäiset lennot ovat täällä edullisia. Daniel toi meidät kentälle ja lento kesti reilun tunnin. Meillä ei ollut mitään varattuna Melbournen päässä ja kentältä vuokrattiin auto kuudeksi päiväksi. Lähdettiin kohti Phillip Islandia. Saarella meidän oli tarkoitus nähdä rantamaisemia, pingviinien paraati sekä luonnonpuisto, jossa mm. koalat asustavat..
Ajeltiin loputtomia pusikoita ja yritettiin pysyä vasemmalla kaistalla. Ilta alkoi pimetä, eikä majapaikkoja tullut vastaan. Löydettiin jotakin merkkejä Bed & Breakfast paikasta, mutta se veti vesiperän. Sitten löytyi ihan merenrantamökkikylä. Kolisteltiin vartijat hereille ja yksi mökki löytyi. 170 AUD eli n. 150 e yö. Ei kiitos ja jatkettiin matkaa. Tuli vastaan toinen majapaikka. Se oli myös 160 euroa ja kello oli jo yhdeksän ja oli pimeä. Kolisteltiin vielä paria paikkaa, kunnes vastaan tuli merenrantamotelli. Se oli auki, siellä oli tilaa ja oli tosi siisti peruspaikka. Hinta oli vain 60 euroa yö! Oltiin kiitollisia, kun oli paikka minne päänsä kallistaa. Vastaanoton täti antoi pienen lasisen maitopullon, että kun keitetään teet, voi laittaa teehen maitoa. Se oli pieni ja ystävällinen ele. Näin alkoi seikkailumme Australiassa omin nokkinemme!
Kirjoitan kuitenkin, sillä tämä on samalla minulle kuin päiväkirja ja jälkeenpäin muistan mitä minäkin päivänä on tapahtunut.
Maanantaina 5. 12. Annen luona nukuttiin pitkään ja puoliltapäivin Daniel tuli hakemaan meitä Newcastelin keskustaan. Hän näytti meille paikkoja autolla ja vei meidät Annen työpaikan viereiseen ostariin. Siellä kulutimme aikaa ja kuuden aikoihin mentiin Annen työpaikkaa katsomaan. Educare on Annen nimelle perustettu terapiakeskus, jossa on 12 työntekijää, kasvatuksen ja terapian eri aloilta. Annelle on jonot yli 2 kuukautta ja firma on siinä vaiheessa, että töitä on todella paljon. Heidän työpäivät on aamu kahdeksasta iltakahdeksaan. Bruce, Annen mies, joka on suuren koulun rehtori, auttelee omassa firmassa iltaisin. he ovat ostaneet omat tilat newcastelin keskustasta - satoja neliöitä. Hattua täytyy nostaa sille aukeruudella ja uutteruudella, jolla töitä tehdään. Kun oli katseltu tiiloja mentiin kaikki 5 syömään italialaiseen ravintolaan.
Seuraavan päivänä Bruce esitteli meille oman työpaikkansa Macquarie- Collegen. Se on koulu, jossa heidän pojatkin ovat olleet. Koulu oli Brucen aloittaessan 180 oppilaan yksisarjainen teollisuusalueen oppilaitos ja on näinä vuosina kasvanut yi 800 oppilaan arvostetuksi kouluksi, jossa on päiväkoti, esikoulu , alakoulu ja yläkoulu. ja laajentamista on tapahtunut koko ajan, uusin laajennus on 3 milj. Koulun talous on miljonan plussan puolella. Koskaan en ole vielä nähnyt Adventtikirkon laitosta, joka on noin hyvässä kunnossa, hyvin johdettu ja hyvällä taloudellisella pohjalla. Mutta töitä on varmaan saatu tehdä, eikä vapaa-ajan ongelmia ole ollut.
Annen luona on kodikasta ja mukava olla. Säät eivät vain meitä hemmotellee, yleensä on tähän aikaan on vähintään + 30 , nyt alle 18 ja sateli. Meillä oli vähän vilu ja katselimmi sääkarttoja että kannataisi liikahtaa Melbournen suuntaan.
Keskiviikkona lähdettiinkin lentoon kohti Melbournea. Sisäiset lennot ovat täällä edullisia. Daniel toi meidät kentälle ja lento kesti reilun tunnin. Meillä ei ollut mitään varattuna Melbournen päässä ja kentältä vuokrattiin auto kuudeksi päiväksi. Lähdettiin kohti Phillip Islandia. Saarella meidän oli tarkoitus nähdä rantamaisemia, pingviinien paraati sekä luonnonpuisto, jossa mm. koalat asustavat..
Ajeltiin loputtomia pusikoita ja yritettiin pysyä vasemmalla kaistalla. Ilta alkoi pimetä, eikä majapaikkoja tullut vastaan. Löydettiin jotakin merkkejä Bed & Breakfast paikasta, mutta se veti vesiperän. Sitten löytyi ihan merenrantamökkikylä. Kolisteltiin vartijat hereille ja yksi mökki löytyi. 170 AUD eli n. 150 e yö. Ei kiitos ja jatkettiin matkaa. Tuli vastaan toinen majapaikka. Se oli myös 160 euroa ja kello oli jo yhdeksän ja oli pimeä. Kolisteltiin vielä paria paikkaa, kunnes vastaan tuli merenrantamotelli. Se oli auki, siellä oli tilaa ja oli tosi siisti peruspaikka. Hinta oli vain 60 euroa yö! Oltiin kiitollisia, kun oli paikka minne päänsä kallistaa. Vastaanoton täti antoi pienen lasisen maitopullon, että kun keitetään teet, voi laittaa teehen maitoa. Se oli pieni ja ystävällinen ele. Näin alkoi seikkailumme Australiassa omin nokkinemme!
maanantai 5. joulukuuta 2011
Huomenta Suomi!
Nyt ollaan Annen luona täällä viiden tähden hotellissa. Terveisiä Australiasta!
Matka tänne Australiaan oli monivaiheinen. Lähdettiin Krabilta jälleen sillä pörpöttävällä puuveneellä joka taas rantamainingeissa juuttui kivikkoon ja melkein kaatui, enää en pelännyt. Olenhan tottunut merenkävijä ;)
Krabin kentällä odotettiin suomalaisten kanssa Singapoeren konetta, suomalaiset matkasivat sieltä samaan aikaan Helsinkiin.
Kun päästiin vihdoin suurelle Singaporen kentälle meiltä kysyttiin, halutaanko maksaa 130 euroa /henkilö businessluokan paikoista. Ei haluttu. Mulle jäi mieleen ajatus, että pitkällä lennolla olis tosi ihana matkustaa vähän väljemmin ja huokasin hartaan rukouksen ylöpäin, että jospa Taivaan Isä järjestäis meille hyvät paikat.
Kuljettiin kentällä. Angry Birds kojun edessä oli pisimmät jonot, kun ihmiset jonottinvat ostaakseen suomalaisia pehmohahmoja. Löydettiin myös suomalaista suklaata ja ostettiin sitä joulua varten ja tuliaisiksi. Olin surrut, kun en voinut sitä Thaimaan kuumeuuden vuoksi mukaan ottaa.
Kun tuli aika nousta koneeseen huomattiin, että meille todella oli annettu businesluokan paikat ja siinä suuri kiitosaihe. Oli lähes makuuasentoon laitettavat penkit ja kaikkea ylimääräistä ihan liiaksi asti. Tarjoilu pelasi ja kun juotiin illalla kuppset teetä, kumpikaan ei nukkunut koko yönä, mutta oli hyvä levätä kun oli tilaa. Harvon olen lentomatkasta nauttinut niin.
Vihdoinkin oli sitten Australian kamara jalkojen alla. Hapankorput ja suklaat ja lakut menivät hyvin läpi karanteenisysteemin- se on täällä todella tarkka. Odotettiin Annea, mutta hän oli myöhässä. Me oltiin aikataulussa, mutta Anne oli laskenut, että meillä kestää vähintään tunti tulla ulos terminaalista- no ei kestänyt.
Vihdoin Anne tuli ja lähdettiin kohti nähtävyyksiä. Anne vei meidät suoraan Bondi Beachille, joka yksi maan kuuluisimmista rannoista- aivan upea surffi- ja uintipaikka. Siellä oli väkeä ku pipoa, koska oli sunnuntai ja ihmiset uivat. Oli hyvin tuulista ja puolipilvista. Thaimaan jälkeen palelimme.
Sitten ajettiin Sydneyn Oopperatalolle ja Harbour Brirgelle ja käveltiin Sydneyn vanhimmalla asuinalueella. Päässä alkoi vähän heittää ja pienen välipalan ja puolen litran jäätelömaistiasten jälkeen lähdettiin ajamaan Annelle. Poikettiin kengurufarmille ja se oli oikeasti paras kaikista. Nuo sympaattiset eläimet loikkivat joukoin meitä vastaan ja tulivat ihan viereen ja niillä emoilla oli tosiaan ne pienet vauvat siellä mahapussissa. Ei voitu olla kauaa, kun alkoi rankkasade. Mutta mennään pian uudestaan.
Mutta Syney on tosiaan kaupunki vailla vertaa- sen kauneutta on vaikea kuvista ymmärtää. Ja oopperatalo on maineensa veroinen, sen kulmille mennään vielä Arin kanssa paremmalla ajalla.
Käytiin hedelmäostoksilla. Anne osti kasoittain mangoja, kiwejä, banaaneja, kirsikoita ym etelän hedelmiä.
Annen talo on todella ihana ja on nyt ollut tosi mahtava vihdoin päästä tänne vuosien odotusten jälkeen. Isäntäväki otti meidät vastaan sydämellisesti ja yhdessä juteltiin ja syötiin. Daniel on sellainen nuori herrasmies, voi voi. Haikealta tuntuu, kun Michael ei ole täällä nyt vaan on USAssa opiskelemassa. Ei tule edes jouluna- mutta meillä on käytössä hänen iso makuuhuoneensa. Ja suuri kylppäri poreammeineen. Emme poreita käytä, kun on tuo uima-allaskin. No- minulle alkoi jo uni painaa ja seitsemältä olin lämpimän huolellisen pesun jälkeen puhtoisessa sängyssä. Kun föönasin hiuksia, jostain tippui lavuaariin jättikokoinen ötökkä. En kiljunut ollenkaan, mutta pyysin Annea katsomaan ja Anne teki lajinmäärityksen. Voi voi, tämähän on ihan vauva vielä, sinun täytyy täällä tottua paljon suurempiin, hän sanoi levitellen käsiään. OK!
Nukuttiin silti ;) oikein hyvin klo 10.30 saakka. Kaikki muut ovat lähteneet töihin.
Daniel tulee hakemaan meidät kaupunkiin kohta ja iltapäivä vietetään Brucen koululla ja niillä kulmilla.
Uima-allas on testaamatta, sillä odotetaan lämpimämpiä säitä.
Hyvin alkoi. Kiitos rukouksisa, varjelus on ollut mukana ja hyvä fiilis seurannut.
Matka tänne Australiaan oli monivaiheinen. Lähdettiin Krabilta jälleen sillä pörpöttävällä puuveneellä joka taas rantamainingeissa juuttui kivikkoon ja melkein kaatui, enää en pelännyt. Olenhan tottunut merenkävijä ;)
Krabin kentällä odotettiin suomalaisten kanssa Singapoeren konetta, suomalaiset matkasivat sieltä samaan aikaan Helsinkiin.
Kun päästiin vihdoin suurelle Singaporen kentälle meiltä kysyttiin, halutaanko maksaa 130 euroa /henkilö businessluokan paikoista. Ei haluttu. Mulle jäi mieleen ajatus, että pitkällä lennolla olis tosi ihana matkustaa vähän väljemmin ja huokasin hartaan rukouksen ylöpäin, että jospa Taivaan Isä järjestäis meille hyvät paikat.
Kuljettiin kentällä. Angry Birds kojun edessä oli pisimmät jonot, kun ihmiset jonottinvat ostaakseen suomalaisia pehmohahmoja. Löydettiin myös suomalaista suklaata ja ostettiin sitä joulua varten ja tuliaisiksi. Olin surrut, kun en voinut sitä Thaimaan kuumeuuden vuoksi mukaan ottaa.
Kun tuli aika nousta koneeseen huomattiin, että meille todella oli annettu businesluokan paikat ja siinä suuri kiitosaihe. Oli lähes makuuasentoon laitettavat penkit ja kaikkea ylimääräistä ihan liiaksi asti. Tarjoilu pelasi ja kun juotiin illalla kuppset teetä, kumpikaan ei nukkunut koko yönä, mutta oli hyvä levätä kun oli tilaa. Harvon olen lentomatkasta nauttinut niin.
Vihdoinkin oli sitten Australian kamara jalkojen alla. Hapankorput ja suklaat ja lakut menivät hyvin läpi karanteenisysteemin- se on täällä todella tarkka. Odotettiin Annea, mutta hän oli myöhässä. Me oltiin aikataulussa, mutta Anne oli laskenut, että meillä kestää vähintään tunti tulla ulos terminaalista- no ei kestänyt.
Vihdoin Anne tuli ja lähdettiin kohti nähtävyyksiä. Anne vei meidät suoraan Bondi Beachille, joka yksi maan kuuluisimmista rannoista- aivan upea surffi- ja uintipaikka. Siellä oli väkeä ku pipoa, koska oli sunnuntai ja ihmiset uivat. Oli hyvin tuulista ja puolipilvista. Thaimaan jälkeen palelimme.
Sitten ajettiin Sydneyn Oopperatalolle ja Harbour Brirgelle ja käveltiin Sydneyn vanhimmalla asuinalueella. Päässä alkoi vähän heittää ja pienen välipalan ja puolen litran jäätelömaistiasten jälkeen lähdettiin ajamaan Annelle. Poikettiin kengurufarmille ja se oli oikeasti paras kaikista. Nuo sympaattiset eläimet loikkivat joukoin meitä vastaan ja tulivat ihan viereen ja niillä emoilla oli tosiaan ne pienet vauvat siellä mahapussissa. Ei voitu olla kauaa, kun alkoi rankkasade. Mutta mennään pian uudestaan.
Mutta Syney on tosiaan kaupunki vailla vertaa- sen kauneutta on vaikea kuvista ymmärtää. Ja oopperatalo on maineensa veroinen, sen kulmille mennään vielä Arin kanssa paremmalla ajalla.
Käytiin hedelmäostoksilla. Anne osti kasoittain mangoja, kiwejä, banaaneja, kirsikoita ym etelän hedelmiä.
Annen talo on todella ihana ja on nyt ollut tosi mahtava vihdoin päästä tänne vuosien odotusten jälkeen. Isäntäväki otti meidät vastaan sydämellisesti ja yhdessä juteltiin ja syötiin. Daniel on sellainen nuori herrasmies, voi voi. Haikealta tuntuu, kun Michael ei ole täällä nyt vaan on USAssa opiskelemassa. Ei tule edes jouluna- mutta meillä on käytössä hänen iso makuuhuoneensa. Ja suuri kylppäri poreammeineen. Emme poreita käytä, kun on tuo uima-allaskin. No- minulle alkoi jo uni painaa ja seitsemältä olin lämpimän huolellisen pesun jälkeen puhtoisessa sängyssä. Kun föönasin hiuksia, jostain tippui lavuaariin jättikokoinen ötökkä. En kiljunut ollenkaan, mutta pyysin Annea katsomaan ja Anne teki lajinmäärityksen. Voi voi, tämähän on ihan vauva vielä, sinun täytyy täällä tottua paljon suurempiin, hän sanoi levitellen käsiään. OK!
Nukuttiin silti ;) oikein hyvin klo 10.30 saakka. Kaikki muut ovat lähteneet töihin.
Daniel tulee hakemaan meidät kaupunkiin kohta ja iltapäivä vietetään Brucen koululla ja niillä kulmilla.
Uima-allas on testaamatta, sillä odotetaan lämpimämpiä säitä.
Hyvin alkoi. Kiitos rukouksisa, varjelus on ollut mukana ja hyvä fiilis seurannut.
Selvittiinhän siitä
Perjantai- ilta
Tämä päivä on mennyt eilisestä toipuessa ja pakatessa. Meillä on ollut pari huonoa yötä, kun tuuletin piti meteliä. Siksi hotelliväki lahjoitti meille viimeisen yön ilmastoidussa isommassa huoneistossa. Muutettiin tänne aamulla, Toivottavasti saamme hyvin nukuttua ennen huomista matkaa Sydeyhin.
Kerron eilisestä elämäni seikkailusta:
Koko viime viikon yritin piilotella Arilta esitettä, jossa mainostettiin öistä snorklausreissua. No eiköhän tuo ollut sen kuitenkin bongannut ja alkoi ylipuhua minua sellaiselle. Se vaikutti tosi ihanlta :O Pitkän taivuttelun jälkeen lähdettiin sitten eilen sellaiselle. Aurinko paistoi kuumasti. Matkaan lähti meidän lisäksi kaksi italialaista nuorta miestä, nuori brittipariskunta ja paikallinen perhe, joka oli ilmeisesti laivakuskin oma perhe.
Opas oli todella hauskannäköinen ;) puhui hyvää enkkua ja oli oikein huolehtivainen ja ystävällinen nuori mies.
Lähdettiin pitkähännällä merelle ja pysähdyttiin neljään eri paikkaan, jossa sai snorklailla aina parikymmentä minuuttia. Kaloja oli paljon, koralleista näki että tsunami on mennyt yli, kalojen valikoima oli kohtalaisen pieni. Minä en uskaltautunut snorklaamaan, koska oli niin syvää, mutta uin kyllä. Viimeisessä paikassa oli tarkoitus syödä merimustalaisten valmistama illallinen ja sitten pimeän tultua lähteä vielä yöuinnille jollekin eksoottiselle rannalle. Ja kotiin illalla pilkkopimeällä veneellä- you know me- olin tietysti innoissani. heh heh- mutta suostuin, sillä ehdolla ettei tule myrskyä!!
Päästiin illallispaikalle, joka oli ranta joita näkee vain elokuivissa. Aivan mielettömän kaunis. Uin vielä lämpimässä vedessä ruokaa odotellessa. Taivaalle alkoi kerääntyä valtavia tummia pilviä ja ukkonen jyrähteli. Kysyin oppaalta onko tulossa myrsky. Hopefully not, he smiled!
Ilta pimeni, ukkonen voimistui, suuret pilvet lisääntyivät ja ekat sadepisarat tippuivat. Halusin maihin hyvän sään aikana. Kysyin oppaalta, mikä on suunnitelma. - No, etsitään vielä joku kiva uintipaikka jostakin (?)
Ja ei kun veneen nokka kohti tyrskyjä. Ukkonen voimistui, salamat leimahtelivat, vettä pärskyi veneeseen sisälle ja kuskin lapset menivät piiloon veneen pohjalle pressun alle. Ajettiin myrskyn keskellä- kaikki näyttivät epävarmoilta, kukaan ei sanonut mitään, Arikin vain totesi, että kyllä kapteeni tietää. Mulle riitti, menin matkanohjaajan luo ja sanoin, että haluan omaan hotelliin ja heti! Hän sanoi ok!
Mutta se olikin helpommin sanottu, kuin tehty. Meidän rannalle ei enää päässyt. Salamat leimahtelivat ja vettä ryöppysi sisään veneeseen. Sain oppaalta pelastusliivit, mutta muut eivät niitä ottaneet.
Opas kysyi, onko ok, jos meidät viedäänkin itä- rannalle- sille samalle, jossa Leena asui. - On todella ok, kaikki nyökkäilivät tyytyväisinä , siitä on voin pieni matka hotellille valaistua tietä myöten.
Laiva taisteli tiensä läpi tyrskyjen suojaisaan rantaan ja me turistit hyppäsimme lämpimään rantaveteen. Laskuveden vuoksi joudumme kahlaamaan pimeässä merenpohjaa pitkin pitkän matkan. Taivaasta tulvi niskaan suorastaan kuumaa vettä ja salamat leimusivat ja tuuli ujelsi. Nyt oli kuitenkin kova maa jalkojen alla ja pimeässä haparoimme omalle kotipolulle. Sanoimme heipat kavereille ja lompsimme vettä valuvina kämpille.
Tulimme varmaan viimeisellä hetkellä, sillä sade koveni ja palmun oksiakin alkoi tipahdella puista. Ja tällaista sadetta ei olla ikinä nähty. Kotona kiitin varjeluksesta hartaammin kuin aikoihin.
Aamulla tapasimme italialaispojat rannalla. Juteltiin. Sanoin, että sori, kun halusin eilen kotiin kesken kivan reissun ;) He sanoivat, hyvä vaan- että ihan oikeasti he todella halusivat myös rantaan. Myönsivät olleensa peloissaan myös ja ihmettelivät, kun brittityttö kiukutteli, kun ei mentykään enää uimaan. Toisin sanoen olivat iloisia, kun olin komentanut laivan rantaan. Eihän siinä uintipaikan etsimisessä tuollaisessa kelissä ollut mitään järkeä! Haloo!!
Paikallisille ja laivan kapteenilla varmaan ihan tuiki tavallisia tilanteita, mutta meille ulkolaisille ei.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Onnea Taru ja - Tuukkakin!
Tämä on erityinen päivä ja olimme tunnelmissa mukana aamusta asti. Tänään on Tarun synttäri ja kaiken lisäksi Tarulla oli yksi pääsykokeen osa. Aikaero on viisi tuntia ja mietimme mihin aikaan uskallamme onnitteluja ja tsemppitoivotuksia laitella. Mukava kuulla sitten, miten on testit menneet.
Tuukka ansaitsee myös onnittelut ;) erään tärkeän ammatillisen asian vuoksi!
Päivät ovat menneet rentoon tahtiin. Yhtenä päivänä vuokrattiin kanootti ja melottiin lähialueilla. Mentiin sellaiselle Phra Phnangin rannalle, josta sanotaan, että se on yksi maailman kaneimmista. Ja se todella oli. No - silloin oli viikonloppu ja siellä oli paljon väkeä. Sinne pääsee ainoastaan vesiteitse ja pientä polkua viidakon poikki.
Kun altaalla löhöily alkaa ottaa Arin voimille, hän keksii jotain aktiviteettia. Eilen lähti kipuamaan näköalapaikalle. Sitä kiipeilyreissua on vaikea kuvailla. Siinä kiivetään ylös kohtisuoraa savista seinämää juurien ja kantojen seassa. Näköalapaikka on jossakin korkealla korkealla- tyhjää pudotusta on kymmeniä metrejä. Mutta huonommissakin varusteissa siellä näytti nuoria menevän...tuli takaisin ja näytti sitä, kuin olisi harrastanut mutapainia. Kaikki meni pyykkiin, mies itse mereen ja sitten altaaseen. Pääasia, että saa liikuntaa ja jännitystä.
Käytiin myös laskuveden aikana naapurirannalla, jossa oikeat seinäkiipeilijät harrastaa kiipeilyä. Siellä oli peikkopoikia rivissä kiipeämässä- oli tyttöjäkin. He ovat todella täällä ihan oma lukunsa, niitä tulee maailman kaikilta kulmilta ja näyttävät todella villeiltä rastatukkineen ja varusteineen. Laitan kuvia myöhemmin. Käveltiin sinne merenpohjaa pitkin, kun meri oli kadonnut muutakasi tunniksi. Oli ruman ja ankean näköistä, kunnes vesi taas nousi. Mutta tosi kiinnostavaa
Tänään oli yksi parhaista päivistä. Käveltiin tuon viidakon halki sinne kauniille Phra Phnangin rannalle uudelleen. Aamupäivällä se oli melkein tyhjä. Siellä vesi oli aivan pehmeän lämmmintä, kristallinkirkasta ja hiekka vaaleaa puuteria. Turkoosin sävy oli silmää hivelevä- en ole monesti niin kaunista paikkaa nähnyt. Merestä nousee suuria kallioita, joiden silhuetit piirtyy kirkasta taivasta vasten. Sinne tulee ravintolaveneitä, joista saa ostaa ruokaa. Ostettiin voissa paistettjua maissivartaita ja pirtelöä, kuten lauantainakin. Herkullista. Uitiin, kunnes oli aika lähteä auringolta suojaan. Ollaan todella varovaisia auringon kanssa.
Meidän Sand Sea ravintola on ihan huippupaikka. Ruoka on tosi hyvä. Aamiaisella on suuret kasat hedelmiä, leivonnaisia, nuudelia, risottoa, jogurttia, kevätkääryleitä, juomia ym ym ja sillä pärjää todella pitkään. Illalla kun tarjoilijoiden pitäs ottaa tilauksia ja toimittaa ne oikeille ihmisille, on niinkuin seuraisi yhtä aikaa komediaa ja jännitysnäytelmää- ja tragediaa. Yksi ottaa tilaukset, se joka osaa kieltä parhaiten ja muut kiikuttavat ruokia edestakaisin pitkin rantaa ja ravintolaa ja yleensä kolmannella kerralla onnistuu- jos silloinkaan. Olis yksinkeraista, jos pöydät olis numeroitu jotenkin, mutta ei. Tänään kolmas meille tuotu ruoka oli tilaamamme. Eilen syötiin muualla ja meidän ravintola oli ihan täynnä. Käveltiin ohi ja Ari sanoi, että siellä ne asiakkaat syövät toistensa ruokia. Minua nauratti vielä tänäänkin, kun se on niin totta. Mutta maassa maan tavalla tai maasta pois. Herttaisia ovat ja ihania, mutta opettelemista on vielä.
Laitan muutamis kuvia myöhemmin! Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä, on aika pimeää....
Hyvää yötä kaikille!
Ansku
Tuukka ansaitsee myös onnittelut ;) erään tärkeän ammatillisen asian vuoksi!
Päivät ovat menneet rentoon tahtiin. Yhtenä päivänä vuokrattiin kanootti ja melottiin lähialueilla. Mentiin sellaiselle Phra Phnangin rannalle, josta sanotaan, että se on yksi maailman kaneimmista. Ja se todella oli. No - silloin oli viikonloppu ja siellä oli paljon väkeä. Sinne pääsee ainoastaan vesiteitse ja pientä polkua viidakon poikki.
Kun altaalla löhöily alkaa ottaa Arin voimille, hän keksii jotain aktiviteettia. Eilen lähti kipuamaan näköalapaikalle. Sitä kiipeilyreissua on vaikea kuvailla. Siinä kiivetään ylös kohtisuoraa savista seinämää juurien ja kantojen seassa. Näköalapaikka on jossakin korkealla korkealla- tyhjää pudotusta on kymmeniä metrejä. Mutta huonommissakin varusteissa siellä näytti nuoria menevän...tuli takaisin ja näytti sitä, kuin olisi harrastanut mutapainia. Kaikki meni pyykkiin, mies itse mereen ja sitten altaaseen. Pääasia, että saa liikuntaa ja jännitystä.
Käytiin myös laskuveden aikana naapurirannalla, jossa oikeat seinäkiipeilijät harrastaa kiipeilyä. Siellä oli peikkopoikia rivissä kiipeämässä- oli tyttöjäkin. He ovat todella täällä ihan oma lukunsa, niitä tulee maailman kaikilta kulmilta ja näyttävät todella villeiltä rastatukkineen ja varusteineen. Laitan kuvia myöhemmin. Käveltiin sinne merenpohjaa pitkin, kun meri oli kadonnut muutakasi tunniksi. Oli ruman ja ankean näköistä, kunnes vesi taas nousi. Mutta tosi kiinnostavaa
Tänään oli yksi parhaista päivistä. Käveltiin tuon viidakon halki sinne kauniille Phra Phnangin rannalle uudelleen. Aamupäivällä se oli melkein tyhjä. Siellä vesi oli aivan pehmeän lämmmintä, kristallinkirkasta ja hiekka vaaleaa puuteria. Turkoosin sävy oli silmää hivelevä- en ole monesti niin kaunista paikkaa nähnyt. Merestä nousee suuria kallioita, joiden silhuetit piirtyy kirkasta taivasta vasten. Sinne tulee ravintolaveneitä, joista saa ostaa ruokaa. Ostettiin voissa paistettjua maissivartaita ja pirtelöä, kuten lauantainakin. Herkullista. Uitiin, kunnes oli aika lähteä auringolta suojaan. Ollaan todella varovaisia auringon kanssa.
Meidän Sand Sea ravintola on ihan huippupaikka. Ruoka on tosi hyvä. Aamiaisella on suuret kasat hedelmiä, leivonnaisia, nuudelia, risottoa, jogurttia, kevätkääryleitä, juomia ym ym ja sillä pärjää todella pitkään. Illalla kun tarjoilijoiden pitäs ottaa tilauksia ja toimittaa ne oikeille ihmisille, on niinkuin seuraisi yhtä aikaa komediaa ja jännitysnäytelmää- ja tragediaa. Yksi ottaa tilaukset, se joka osaa kieltä parhaiten ja muut kiikuttavat ruokia edestakaisin pitkin rantaa ja ravintolaa ja yleensä kolmannella kerralla onnistuu- jos silloinkaan. Olis yksinkeraista, jos pöydät olis numeroitu jotenkin, mutta ei. Tänään kolmas meille tuotu ruoka oli tilaamamme. Eilen syötiin muualla ja meidän ravintola oli ihan täynnä. Käveltiin ohi ja Ari sanoi, että siellä ne asiakkaat syövät toistensa ruokia. Minua nauratti vielä tänäänkin, kun se on niin totta. Mutta maassa maan tavalla tai maasta pois. Herttaisia ovat ja ihania, mutta opettelemista on vielä.
Laitan muutamis kuvia myöhemmin! Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä, on aika pimeää....
Hyvää yötä kaikille!
Ansku
lauantai 26. marraskuuta 2011
Iltatunnelmia
Terveiset pehmeän lämpimästä illasta, voisinpa lähettää teille vähän tätä lämpöä. On ollut ihana päivä, tähän asti mennyt isommitta kommelluksitta, mutta joka päivä on tapahtunut paljon ikimuistoisia juttuja, joita keinutuolissa on mukava muistella.
Tiistai- iltana oli tosi hauska istua tuossa valkoisella puuterihiekalla ja odotella pitkähäntäveneen saapumista ja Leenaa. Sieltähän Leena saapuikin ilosesti vilkuttaen ja meillä on ollut pari oikein mukavaa päivää yhdessä. Leena asetti meidän Thaimaan kartalle heti kertaheitolla. Ensisanoikseen hän sanoi, että teillä on käynyt ensikertalaisikisi todella hyvä tuuri, kun olette löytäneet tällaisen paratiisimaisen paikan, täällä väkeä on minimaallisen vähän verrattuna Thaimaan massakohteisiin ja että täältä ei kannata näiden viikkojen aikana lähteä yhtään minnekään. Korkeintaan meloskella lähirannoille, jonne on ihan lyhyt matka. No, tämä olikin meille mukava ja rauhoittava tieto, täältä väki reissaa koko ajan mm. Phi Phille ja Koh Lantalle ym. ja mekin oli ajateltu, mutta ei enää ajatella. Tässä on reissua kerrakseen. Laitan tuohon muutaman kuvan, ne kertokoot enemmän.
Löydettiin Leenalle ihana kämppä tuolta itärannalta, se oli kuin maja puussa...
Keskiviikkona tuohon viereisen hotellin rannalle rakennettiin kukkapylväikköjä ja kaariholveja ja kävi ilmi, että pääsemme kuokkimaan häitä. Meillä meinasi jäädä ruuat syömättä, kun Ari tuli sanomaan, että nyt seremonia alkaa. Riensimme paikalle ja oli kyllä todella ihan tunnelma, kun musiikin saattelemana nuori hyvin persoonallisen oloinen pari vihittiin. Turistit saivat seurata sivusta ja kuvatakin.
Torstaina lähdettiin Ao Nangiin ostamaan Thai silkkejä tyttärille. Käytin hyväksi Leena tinkimistaitoja ja huomasi heti, että meitä ekakertalaisia olisi niin helppo vetää höplästä mutta Leena sai hoidettua homman hyvin. Pitkän ja vaivalloisen kiertämisen jälkeen pari kaunista silkkikangasta tuli ostettua ja söimme myös kaupungissa ihanaa intialaista ruokaa. Tiia ja Taru- te olisitte rakastaneet sitä ruokaa. Ja se on täällä halpaa. Eihän Ao Nangista voinut lähteä ilman hierontoja, koska ne oli siellä todella halpoja myös. Muutaman euron tunti. Otettiin kaikki rankan päivän jälkeen hieronta- pari.
Kuinka ollakaan kello oli siinä vaiheessa jo paljon-puoli kymmenen illalla. Lipunmyyjät olivat sanoneet, että kannattaa tulla ennen kuutta Raileylle, silloin pääsee vielä parilla eurolla, illalla hinnat moninkertaistuu. No, hinnasta viis- ongelma oli muualla- kun tulimme rantaan minua rupesi vähän pelottamaan. Ilta oli säkkipimeä ja meri musta. Laivarannan pitkähännät keinuivat uhkaavasti iltatuulessa ja kun ne lähtevät vesille, niissä ei ole valoa. Kysyin miehiltä, osaavatko ne ajaa ilman valoa, ne vain nauroivat.
Hinta oli vähän suolainen ja jäimme odottamaan muita matkustajia jakamaan kustannukset ja reissun seikkailun. Pian rannalle tulikin seurue nuoria, jotka olivat matkalla myös Raileylle. Heitä oli yhdeksän ja he lupasivat jakaantua niin, että tulee tasamäärä 6 molempiin veneisiin. pian huomasimme, että meidän veneeseen tuli se ihana juuri vihitty nuoripari ja kävi ilmi, että he ovat Australiasta. Sain luvan laittaa heidän kuvansa tähän blogiin ja he lupasivat vierailla katsomassa. matka meni oikein hyvin, oli todella tunnelmallista seilata puuveneellä pimeällä merellä hyvässä seurassa. Vain pieni valo valaisi yöistä matkaamme.
Sää täällä on siis ollut aivan ihanteeliinen, ei pistävän kuuma, vaan juuri sopiva. Joka päivä on satanut vähän, mutta tänään oli todella kirkas päivä eikä yhtään sadetta. Silloin on nahka vaarassa.
No, jokaisessa paratiisissa on käärme- Ari sanoo, että täälä monta melko pientä. Jos Singaporen hotellin neljä tähteä loistivat kirkkaina meidän bungalovin tähdet ovat sammuneet:) aikoja sitten. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että seinät ovat hatarat. Asunto on tosi siisti ja kaikki toimii, mutta yön äänet kuuluvat todella hyvin. Meidän ranta on rauhallinen, mutta lähirannalla on disco, jonka meteli on ollut häiritsevää. Sen verran tuota tuuria on myös, että ympärille on kertynyt muutama vauvaperhe ja viime yönä yksi pikkuinen tanskalaisvauva sai todellisen hepulin. Huuto kuului ympäri koko tienoon. Kun disco ja vauvat hiljenevät on lintujen ja kaskasten sekä marakattien vuoro. Onneksi on hyvät korvatulpat mukana, joten viime öinä olen nukkunut ihan hyvin kun laitan suosista tulpat korviin
Äsken tuossa vastaan tuli viimeöinen palosireeni tikkari suussa. Ari sanoi, että oliskohan niiden ollut parempi säästää tuo tikkari ensi yöksi. Ari nimittää näitä Tanskan terroristeiksi, sen verran tehokkaita ovat ;)
Ryhdyn nyt laittamaan kuvia- saas nähdä onnistuuko?!
Eilen saateltiin Leena tuolle omalle hotellille ja oli ihan haikea olo, kun hän lähti tänään Bhukettiin ja sieltä kotiin alkuviikosta. Kiitos ikimuistoisista yhteisistä hetkistä!
Tiistai- iltana oli tosi hauska istua tuossa valkoisella puuterihiekalla ja odotella pitkähäntäveneen saapumista ja Leenaa. Sieltähän Leena saapuikin ilosesti vilkuttaen ja meillä on ollut pari oikein mukavaa päivää yhdessä. Leena asetti meidän Thaimaan kartalle heti kertaheitolla. Ensisanoikseen hän sanoi, että teillä on käynyt ensikertalaisikisi todella hyvä tuuri, kun olette löytäneet tällaisen paratiisimaisen paikan, täällä väkeä on minimaallisen vähän verrattuna Thaimaan massakohteisiin ja että täältä ei kannata näiden viikkojen aikana lähteä yhtään minnekään. Korkeintaan meloskella lähirannoille, jonne on ihan lyhyt matka. No, tämä olikin meille mukava ja rauhoittava tieto, täältä väki reissaa koko ajan mm. Phi Phille ja Koh Lantalle ym. ja mekin oli ajateltu, mutta ei enää ajatella. Tässä on reissua kerrakseen. Laitan tuohon muutaman kuvan, ne kertokoot enemmän.
Löydettiin Leenalle ihana kämppä tuolta itärannalta, se oli kuin maja puussa...
Keskiviikkona tuohon viereisen hotellin rannalle rakennettiin kukkapylväikköjä ja kaariholveja ja kävi ilmi, että pääsemme kuokkimaan häitä. Meillä meinasi jäädä ruuat syömättä, kun Ari tuli sanomaan, että nyt seremonia alkaa. Riensimme paikalle ja oli kyllä todella ihan tunnelma, kun musiikin saattelemana nuori hyvin persoonallisen oloinen pari vihittiin. Turistit saivat seurata sivusta ja kuvatakin.
Torstaina lähdettiin Ao Nangiin ostamaan Thai silkkejä tyttärille. Käytin hyväksi Leena tinkimistaitoja ja huomasi heti, että meitä ekakertalaisia olisi niin helppo vetää höplästä mutta Leena sai hoidettua homman hyvin. Pitkän ja vaivalloisen kiertämisen jälkeen pari kaunista silkkikangasta tuli ostettua ja söimme myös kaupungissa ihanaa intialaista ruokaa. Tiia ja Taru- te olisitte rakastaneet sitä ruokaa. Ja se on täällä halpaa. Eihän Ao Nangista voinut lähteä ilman hierontoja, koska ne oli siellä todella halpoja myös. Muutaman euron tunti. Otettiin kaikki rankan päivän jälkeen hieronta- pari.
Kuinka ollakaan kello oli siinä vaiheessa jo paljon-puoli kymmenen illalla. Lipunmyyjät olivat sanoneet, että kannattaa tulla ennen kuutta Raileylle, silloin pääsee vielä parilla eurolla, illalla hinnat moninkertaistuu. No, hinnasta viis- ongelma oli muualla- kun tulimme rantaan minua rupesi vähän pelottamaan. Ilta oli säkkipimeä ja meri musta. Laivarannan pitkähännät keinuivat uhkaavasti iltatuulessa ja kun ne lähtevät vesille, niissä ei ole valoa. Kysyin miehiltä, osaavatko ne ajaa ilman valoa, ne vain nauroivat.
Hinta oli vähän suolainen ja jäimme odottamaan muita matkustajia jakamaan kustannukset ja reissun seikkailun. Pian rannalle tulikin seurue nuoria, jotka olivat matkalla myös Raileylle. Heitä oli yhdeksän ja he lupasivat jakaantua niin, että tulee tasamäärä 6 molempiin veneisiin. pian huomasimme, että meidän veneeseen tuli se ihana juuri vihitty nuoripari ja kävi ilmi, että he ovat Australiasta. Sain luvan laittaa heidän kuvansa tähän blogiin ja he lupasivat vierailla katsomassa. matka meni oikein hyvin, oli todella tunnelmallista seilata puuveneellä pimeällä merellä hyvässä seurassa. Vain pieni valo valaisi yöistä matkaamme.
Sää täällä on siis ollut aivan ihanteeliinen, ei pistävän kuuma, vaan juuri sopiva. Joka päivä on satanut vähän, mutta tänään oli todella kirkas päivä eikä yhtään sadetta. Silloin on nahka vaarassa.
No, jokaisessa paratiisissa on käärme- Ari sanoo, että täälä monta melko pientä. Jos Singaporen hotellin neljä tähteä loistivat kirkkaina meidän bungalovin tähdet ovat sammuneet:) aikoja sitten. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että seinät ovat hatarat. Asunto on tosi siisti ja kaikki toimii, mutta yön äänet kuuluvat todella hyvin. Meidän ranta on rauhallinen, mutta lähirannalla on disco, jonka meteli on ollut häiritsevää. Sen verran tuota tuuria on myös, että ympärille on kertynyt muutama vauvaperhe ja viime yönä yksi pikkuinen tanskalaisvauva sai todellisen hepulin. Huuto kuului ympäri koko tienoon. Kun disco ja vauvat hiljenevät on lintujen ja kaskasten sekä marakattien vuoro. Onneksi on hyvät korvatulpat mukana, joten viime öinä olen nukkunut ihan hyvin kun laitan suosista tulpat korviin
Äsken tuossa vastaan tuli viimeöinen palosireeni tikkari suussa. Ari sanoi, että oliskohan niiden ollut parempi säästää tuo tikkari ensi yöksi. Ari nimittää näitä Tanskan terroristeiksi, sen verran tehokkaita ovat ;)
Ryhdyn nyt laittamaan kuvia- saas nähdä onnistuuko?!
Eilen saateltiin Leena tuolle omalle hotellille ja oli ihan haikea olo, kun hän lähti tänään Bhukettiin ja sieltä kotiin alkuviikosta. Kiitos ikimuistoisista yhteisistä hetkistä!
 |
Matka alkoi sinivalkoisin siivin. Eka aamu sarasti Himalajan yllä. |
 |
| Iltaisin rannalta lähtee taivaalle tulisoihtuja, joihin on kätketty suuria unelmia. |
 |
| Railey Beach |
 |
| Leena illalla auringonsillalla |
 |
| Tämä on hotellimme ihana puuli |
 |
| Bungaloweja |
 |
| Kotipolkumme vielä viikon verran |
 |
| Hotellimme terassilta näkymä merelle |
 |
| Aaah! |
 |
| Pitkähäntäveneitä |
 |
| Lyhtyjen ilta Leenan kanssa |
 |
| Blogin pitäjä toimistossaan |
 |
| Awesome! |
 |
| Congratulations Michelle & Wayne! All the best for you in the future! |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)