Kerron hieman Fraser Islandin matkasta. Saariahan on kuvankaunis hiekkasaari Brisbanen pohjoispuolella ja siellä ajo-olosuhteet on niin vaikeat, että ainostaan paikalliset pärjäävät ja muutenkin turistit menevät sinne ohjatusti. vedet vilisevät haita, mereen ei ole asiaa. Hiekkaranta, jota pitkin ajettiin autolla, oli kaikenkaikkiaan yli 100 kilometrä, että mieti sitä!
Maanantai-iltana 12.12. myöhään saavuttiin Brisbaneen Melbournesta. Varattiin halvin mahdollinen majapaikka, kun oltiin vain yön seutu ja aamulla aikainen lähtö. Se oli repputuristien nuorisohostelli, jossa meillä pieni luukku ja yhteinen pesuhuone ja vessa koko kerroksen väelle. Tällaisissa Taru yöpyi suuren osan reissuistaa ja etsimme Tarun jalanjälkiä täältäkin. Siellä me oltiin kaikkien rastapäänuorten kanssa, mutta ihan mukavasti sujui yö.
Aamulla aikaisin piti olla viereisellä asemalla ja sieltä hypättiin autoon, jolla seikkailu alkoi. Auto oli todella surkeassa kunnossa oleva maasturi, jossa taakse ahtaudui 8 ihmistä. Istuttiin polvet suussa, kylki menosuuntaan. Jossakin välissä joku sanoi kuljettajalle, että sulla ei ole ilmastointia. Hän totesi, että the aircondition is just behind you, please open the window- siis avaa vain ikkuna ;) ja nauraa hekotteli!
Alkumatkan kuljettaja oli ihan väsynyt ja rasittuneen oloinen. Yhtäkkiä hän alkoi puhua pulputtaa ja selittää ja sitä juttua tuli taukoamatta. Joku sanoikin: AAh, someboby has woken up! Joku on herännyt! Seurueessamme oli pari brittiä. yksi jenkki, kaksi japanilaista tyttöä ja pari nuorta tyttöä Euroopasta. Vaikka kolmella meistä äidinkielenä oli englanti, he eivät ymmärtämärtäneet tämän matkaoppaan puheesta kuin osan, mutta sen minkä ymmärsivät he sitten tulkkasivat meille muille. Ari ymmärsi aika paljon! Ja matkaopas oli kyllä yksi hauskimmista ihmisistä, joita olen koskaan nähnyt. Hän sai luotua matkalle niin hyvän tunnelman, että rankka matka taittui uskomattoman mukavissa tunnelmissa. Istuttiin ja hytkyttiin yli 7 tuntia epämukavasa asennossa, kun kysyttiin paljonko on matkaa jäljellä hän vastasi aina- noin 8 ja puoli minuuttia ja matka vaan kesti.
Kun tuli oikein vaikea kohta, esim. mäki hän saattoi kaivaa kännykän esiin. Silloin tytöt huusivat- dont read your textmessages now!!! Ja hän vain nauroi. Kun ajettiin 75 kilometriä pitkää hiekkarantaa, vastaan tuli pieniä puroja, joista vesi virtasi maalta mereen. Kun Suomessa kuoppien kiertäminen tarkoittaa, että niitä yritetään välttää, hän oikein etsi puroja ja vesilätäköitä ja kun Ari istui etupenkillä vesi oikein roiskui iloisesti ja kaikki kiljuivat- oli vähän kuin olisi ollut vesivuoristoradassa koko matkan.
Päästiin saaren pohjoisosaan josta pian lähdimme n. 40 minuutin kävelylle viidakon halki kohti tuntematonta. Matkaopas- Jason laittoi meidät matkaan, näytti kartasta reitin ja sanoi tulevansa joskus hakemaan. No käveltiin ja käveltiin polkua, kunnes vastaan tuli hiekkaerämaa- kuin sahara- valkoista hienoa hiekkaa kumpuilevina mäkinä ja hiekkaerämaan päässä oli kirkas järvi, johon saattoi vaikka kieriä mäen huipulta. Tytöt juoksivat mäkeä alas ja Sandra tyttö heitteli kärrynpyöriä riemusta. Vesi tuntui aivan mahtavalta hikisen automatkan ja pitkän kävelyn jälkeen. Uinnin jälkeen suunnistettiin takaisin autolle. Kuljin metsäpolun Amandan kanssa, joka oli todella ihan nuori nainen Liechtensteinista. Hän on matkustellut Australiassa useamman kuukauden ja järjestää juuri kaverilleen kansainvälisiä häitä sinne Great Ocean Roadin maidemiin, jossa olimme. Hänen kanssaan jutellessa matka taittui nopeasti lintujen laulaessa ja sirkkojen soitellessa..
Auton luona Jason jo meitä odotti ja me Arin kanssa sekä USAlainen rouva saimme avaimen hotelliin. Toisilla oli telttamajoitus. Ari oli säälinyt minua ja maksanut suolaisen hinnan hotellista. Meille kuului hotellissa myös upea illallinen ja toisilla oli leiritilalla retkimuonat, jotka oppaamme väsäsi kaiken muun puuhansa keskellä. Kun oltiin syömässä, alkoi kova sade ja ukkosmyrsky. Meillä oli upea huone ja katto päämme päällä ja ajattelimme niitä, jotka pystyttivät sateessa telttoja. Heillä olikin ollut todella ankea ilta ja mikään ei ollut toiminut. Vesi oli tulvinut telttoihin ja hyttyset olivat kiusanneet. Leiritilalla oli myös paljon lapsen pään kokoisia sammakoita sekä suuria liskoja, jopa puolitoistametrisiä. Olin kiitollinen, että Ari oli ajatellut minua, sillä olisin varmaan saanut yöllä siellä hermoromahduksen. Yö sujui hyvin ja aamulla oli taas lähtö klo 7.00 kohti matkan päätä mc Kensie järveä. Ajoimme sinne sademetsän kautta. matkaoppaamme kertoi meille metsästä ja kaikesta näki, että hän rakasti Australian metsiä ja luontoa hyvin paljon. Olis ollut ihana ymmärtää mitä hän sanoi, mutta hän puhui niin nopeasti ja hauskasti, ettei siitä saanut oikein selvää- joka toinen lause saattoi olla puuta heinää, mutta häntä katsellessa ja kuunnellessa tuli hyvälle tuulelle.
Mac Kensie- järvi oli todella huippupaikka. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Se oli meren värinen, pohjalla aivan valkoinen hiekka ja se oli juuri oikean lämmintä. Vesi oli raikasta mutta kuin keitettyä. Tuli mieleen lapsuuden kesä ja uinti Lypsinmaan Saunasaaren rannassa. Olisin toivonut ajan pysähtyvän tuohon hetkeen, mutta kello oli jälleen kerran armoton. Se laukkasi ja pian oli taas aika lähteä. Ajettiin leiritilalle jossa Jason laittoi meille kevyen lounaan ja sitten alkoikin jo matka takaisin kaupunkiin.
Kotimatkan aikana juttelimme paljon ja nauroimme vaikka olimme tosi väsyneitä ja jokainen sanoi, että matka jää varmaan yhdeksi elämän parhaista. Meille muodostui niin hyvä ja läheinen yhteishenki, että kun sitten yksi toisensa jälkeen lähti omalla asemallaan pois, vilkutimme tippa silmässä. Nämä ovat niitä hetkiä elämäsää, kun kokee läheisyyttä ja toisaalta tietää, että se oli siinä. Tiet kohtaavat erotakseen lopullisesti.
Kun erosimme Amandasta ja Jasonista, kyyneleet vierivät kaikkien poskille. Jason sanoi, että hänellä on harvoin ollut tällaista ryhmää ja hän lupasi olla yhteydessä face- bookin kautta. Amanda sanoi tulevansa Suomeen jonakin päivänä. Face-bookissa tavataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti